Tämän artikkelin kirjoittaja on FT, tietokirjailija, kulttuurihistorioitsija Henna Karppinen-Kummunmäki, jonka tietokirjan Sydänsurujen historia (SKS Kirjat 2022) löydät Rakkauden (r)evoluution *kumppanilinkkeistä alla.
Talvinen metsä on hiljainen. Puut ovat peittyneet raskaaseen lumeen. On niin levollista. Kuulen vain omien askelteni äänen hangella. Topi Sorsakosken pieni musta häntä viipottaa edelläni. Kuono maassa, alati tutkimassa uusia ihmeitä. Annan koiran juosta vapaana aina kun mahdollista. Metsässä ei ole muita ja lunta on niin paljon, ettei pentu eksy kauaksi polulta. Tällaiset lenkit ovat molemmista mukavia. Ehdin ajatella kaikessa rauhassa. On vihdoin joululoma, aikaa levätä ja vain olla. Vuosi on nimittäin ollut kiireinen, hyvin antoisa kylläkin. Silti pysähtyminen nostaa esiin myös ikäviä tunteita, haavoja, jotka eivät ole vielä täysin parantuneet.
Vietän pyhät läheisteni kanssa, mutta silti minua kaihertaa ikävä tunne; olen taas yksin. Inhoan sanaa sinkku, mutta juuri niin asia kuitenkin on. (Enkä ole keksinyt vielä parempaakaan termiä.)
Viimeisimmästä erosta on nyt puoli vuotta. Suhteen päättyminen oli suuri pettymys. Ihan jo siksi, että tulin yllättäen jätetyksi. Ja vieläpä Whatsapp-viestillä!
Kyse oli ensimmäisestä suhteesta avioeroni jälkeen. Kynnys lähteä uuteen oli korkea ja se vaati rohkeutta. Rohkeutta olla taas auki ja haavoittuva.
Vitsi on siinä, että työstin samaan aikaan tietokirjaa sydänsurujen historiasta.
Olin kahlannut läpi menneisyyden ihmisten pettymyksiä, mustasukkaisuutta ja suruja rakkauden saralla. Kuuntelin kirjaa varten tuntitolkulla suomalaista tanssi-iskelmää. Siinä jos missä rakkaus näyttää nurjan puolensa: rakas pettää, jättää, kuolee tai on muuten vaan poissa. Kaipaus on jatkuvasti läsnä. Se sattuu niin paljon, että mieskin itkee nähdessään tyhjän kodin, kuten Kirka lauloi vuonna 1969 (Niin paljon se sattuu).
Myös kirjallisuus on loputon aarreaitta lemmentuskien kuvauksiin. Miettikääpä vaikka William Shakespearen näytelmää Romeo ja Julia. Sitä pidetään suurena rakkaustarinana, mutta tosiasiassa kyse on kahdesta teinistä, jotka tekevät lopussa kaksoisitsemurhan. Todella synkkää settiä!
Länsimainen kulttuurimme on täynnä vastaavia tarinoita, joissa rakkauden eteen muodostuu ylivoimaisia esteitä.
Keskiaikainen tarina ritari Tristanista ja neito Isoldesta ja heidän täyttymättömästä rakkaudestaan on kerrottu useaan kertaan esimerkiksi elokuvassa Titanic (1998). Ehkä tästä syystä elokuva nautti niin suurta suosiota: pääpari ei saanut toisiaan, vaan heidän rakkautensa jäi ikään kuin puhtaaksi. Arki ja sen vaikeudet eivät päässeet tunnetta latistamaan.
Ja miettikääpä kuinka moni romanttinen elokuva päättyy pääparin ensisuudelmaan, eikä siihen kun pinnaa jo kiristää pesemättömät pyykit ja laskupinot.
Tällaisen rakkauskerronnan juuret ovat keskiajan trubaduurirunoudessa. Ritari palvoo naimisissa olevaan linnanrouvaa. Rakkaus on henkistä, eikä saa koskaan fyysistä muotoa. Se on rakkautta puhtaimmassa muodossa ja elää ikuisesti.
Täyttymätön rakkaus on osa länsimaista rakkauden diskurssia eli puhumisen tapaa.
Käsityksemme maailmasta rakentuu kielen varaan. Sanat luovat merkityksiä. Ja nämä puhumisen tavat muuttuvat eri historian aikoina ja eri paikoissa. Kielen kautta historiantutkijoilla on siten pieni mahdollisuus päästä menneisyyden ihmisten tunnemaailmaan käsiksi. Toki jotkin ilmiöt periytyvät vuosikymmenestä ja vuosisadasta toiseen, mutta eivät täysin muuttumattomina.
Tarina täyttymättömästä rakkaudesta on siten vanha, mutta se kerrotaan jokaisena aikana hieman eri tavalla, sen ajan realiteettien puitteissa.
Nykyään olemme vapaita valitsemaan kumppanimme omien mieltymystemme mukaan. Voisin kuitenkin väittää, että meitä silti kahlitsee juuri tämä ajatus täydellisestä, puhtaasta ja kaiken kattavasta rakkaudesta. Olemmehan oman aikamme lapsia.
Tätä kuvastoa meille on syötetty lapsesta asti elokuvien ja muun median välityksellä. Puolison täytyisi täyttää kaikki tarpeemme. Vaikka eihän se niin mene. Kun tämän asian tiedostaa, pääsee jo pitkälle.
Toinen yhtä aikaa kestävä on ajatus rakkaudesta sairautena.
Lemmensairaus on vaivannut niin muinaisia kulttuureja, antiikin roomalaisia, keskiajan runoilijoita kuin nykyajan ihmisiäkin.
Jo muinaisessa Intiassa lemmensairauden oireiksi lueteltiin unettomuus, ruokahaluttomuus ja apatia.
Roomalainen lääkäri Galenos katsoi, että rakastuneena ihmisen humoraalit eli ruumiinnesteet olivat epätasapainossa, samoin kuin sairastuneena. Ihmisen terveys perustui ruumiinnesteiden tasapainoon ja sairaus oli häiriö siinä. Tämä ajatusmalli periytyi myös keskiajan (400-1400) ja varhaismodernin ajan (1500-1800) lääketieteeseen.
Liiallinen intohimo nähtiin jopa haitallisena, sillä silloin ihminen unohti helposti velvollisuutensa ja paikkansa yhteisössä, jolloin yhteisön vakaus horjui. Sokea rakkaus ei aina kunnioittanut säätyrajoja ja niiden ylittäminen oli, joskaan ei tiukkaan kiellettyä, niin ainakin epäsopivaa.
Varsinkin naisten tuli valita kumppani huolella, sillä he omaksuivat aviomiehensä sosiaalisen statuksen. Niin sanotusti alaspäin naiminen oli häpeä.
Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että alkujaan maksan ajateltiin hallitsevan ihmisen tunteita, vaikka sydämestä tuli jo varhain rakkauden elin.
Nykylääketiede tuntee kyllä särkyneen sydämen oireyhtymän. Äkillinen stressitila, esimerkiksi yllättävä ero tai puolison kuolema, voi johtaa sydänkohtaukseen. Onhan rakastuminen melkoinen hormonipölly, jossa tunteet kieppuvat kuin vuoristoradassa.
Ja jos kaikki ei menekään ihan putkeen, vieroitusoireet ovat valtavat. Pahimmillaan se voi johtaa jopa itsemurhaan. Itsekin olen käynyt todella syvällä sydänsurujen tähden.
Sydänsurujen historia tuntee monia onnettoman rakkauden takia henkensä riistäneitä ja sitä yrittäneitä.
Filosofi ja kirjailija Mary Wollstonecraft (1759-1797) yritti ensin tappaa itsensä huumaavalla aineella ja toisella kertaa hyppäämällä jokeen. Taustalla oli onneton rakkaussuhde Gilbert Imlay-nimisen miehen kanssa. Mary synnytti hälle myös tyttären. 1700-luvun lopulla naimaton yksinhuoltajaäiti oli pitkälti sosiaalinen hylkiö, joten paineet olivat varmasti kovat. Yrityksistään huolimatta Mary ei saanut miestä sitoutumaan.
Naiset yrittivät itsemurhaa usein juuri raskauden alettua ja sosiaalisen stigman pelossa, mutta myös miehet riistivät itseltään hengen lemmensuruissaan.
Kirjallisuuden tunnetuin rakkauden takia itsemurhan tehnyt oli Johann Wolfgang von Goethen romaanin Nuoren Wertherin kärsimysten (1774) nimihenkilö.
Avioeron mahdollisuus on historian pitkässä ketjussa varsin tuore, Englannissa se mahdollistui 1700-luvulta lähtien ja muualla sen jälkeen. Ja silloinkin monen mutkan ja piinallisen oikeusprosessin jälkeen. Mutta suhteet ovat päättyneet ennenkin ja ihmiset kärsineet erotuskia.
Jo runoilija Ovidius kehotti ajanlaskumme alussa nuorta onnetonta rakastajaa tekemää jotain mielekästä, vaikka matkustelemaan, unohtaakseen menetetyn rakkauden. Joutilaisuus oli kaikista pahinta, sillä se sekä aiheutti rakastumista että piti tunnetta yllä. Myös laastarisuhde oli hänestä oikein käypä keino. Joillekin tämä toimii, mutta en uskaltaisi täysin varauksetta suositella.
Mitä sydänsurujen historia voi opettaa omakohtaisesti koettuna?
Omista kokemuksistani olen oppinut ainakin sen, että voin jatkaa elämääni saamatta vastausta kysymykseen: miksi? Kumppanin kanssa kommunikointi ei välttämättä aina toimi eivätkä syyt toisen toimintaan aina selviä. Tärkeää on se, mitä tapahtuu omassa päässä. Anteeksi voin antaa, mutta unohda en.
Mutta kyllä kaikesta kokemastani on seurannut jotain hyvääkin. Ilman tätä suhdetta en olisi varmaan ikinä tutustunut shetlanninlammaskoiraan rotuna ja päättänyt ylipäätään koiran ottamisesta. Eikä minulla nyt olisi maailman ihaninta pörröistä kirjailijan assistenttia.
Viime syksyn Jyväskylän kirjamessuilla haastattelija kysyi minulta, onko lasini puoliksi tyhjä vai täysi. Vastasin, että täysi ja uskon siihen yhä.
Sydänsurujen historia opettaa, että aika auttaa, vaikka se kliseeltä kuulostaakin.
Kunhan haavat paranevat, rakkaudelle on taas tilaa tulla.
P.s. Lämmin kiitos Kati tästä blogiyhteistyöstä!
Henna
Tämän Rakkauden (r)evoluutio-vieraskynäartikkelin kirjoitti FT Henna Karppinen-Kummunmäki, kulttuurihistorioitsija ja tietokirjailija. Teksti pohjaa osittain hänen tietokirjaansa Sydänsurujen historia (SKS Kirjat 2022), jonka löydät Rakkauden (R)evoluution *kumppanilinkistä Storytelistä:
Sydänsurujen historia -kirjassa viitattiin myös Rakkauden (r)evoluutioon, kuten näet tällä Instagram-videolla:
