Lapsiperheen vanhempien eron jälkeen yleinen asumisen malli on vuoroviikkoasuminen, jossa lapset asuvat vuorotellen kummankin vanhemman luona vuoroviikoin. Lapsilla on kaksi kotia, ja lasten lisäksi myös tavarat liikkuvat molempien kotien välillä. Vai onko tavararumba edes ihan pakollista?
Lasten vuoroviikkoasuminen herättää monenlaisia mielipiteitä. Tässä artikkelissa käyn läpi yleisimmät hyödyt ja haitat, joita lasten vuoroviikkoasumiseen on usein liitetty. Entä olisiko vanhempien vuoroasuminen lasten kanssa vuoroviikoin parempi vaihtoehto? Tämän yhteenvedon avulla voit itse muodostaa oman käsityksesi siitä, minkälainen asumisen malli olisi teidän perheellenne paras eron jälkeen.
Aloitetaan vuoroviikkoasumista vastaan kritisoiduilla näkökulmilla 🙂
Onko vuoroasuminen todellakin vain ”naurettava, mekanistinen lähestymistapa”?
YLEn vanhassa artikkelissa lastenpsykiatri Jari Sinkkonen tyrmäsi erolasten vuoroasumisen ”naurettavana, mekanistisena lähestymistapana” ja kehotti vanhempia kokeilemaan ensin itse, miltä vuoroviikkoasuminen tuntuisi omasta mielestä ennen kuin laittaa lapsiaan muuttamaan asuntoa vuoroviikoin vanhempien välillä. Ikäänkuin vanhempienkin vuoroviikkoasuminen olisi järjetöntä…
Mielestäni myös minkä tahansa lähestymistavan tulkintatapa voi olla kovin mekanistinen ja yksioikoinen. Arkisen elämän palapelit harvoin ovat kovin simppeleitä eikä samanlainen ratkaisu sovi kaikille. Ei edes silloin, kun joku auktoriteettitaho näin edellyttäisi ja antaisi ymmärtää, että vuoroasumista edes harkitsevat vanhemmat olisivat jotenkin huonompia tai typerämpiä vanhempia kuin paremmin tietävät, joiden ratkaisu on antaa lasten asua vain toisen vanhempansa kanssa ja viettää kiva lauantaipäivä aina silloin tällöin vaan toisen etävanhemman kanssa? Lasten etu, todellako?
Vaikka itse en näe vuoroviikkoasumista Sinkkosen tavoin huonona järjestelynä, Sinkkosen kehotus vanhempien omaan vuoroviikkoasumiseen tai edes sen kokeiluun on mielestäni hyvä, vaikka artikkelissa sekin vaikutti lievältä piikittelyltä – ikäänkuin vanhemmatkaan eivät millään jaksaisi elää vuoroviikoin eri kodeissaan… Toisessa artikkelissa kirjoitin vanhempien vuorottelusta samassa asunnossa, jossa lapset asuvat koko ajan.
Jari Sinkkosen mukaan vanhempien eron jälkeen lapsella tulisi olla vain yksi koti lähivanhemman luona ja etävanhempaa nähdä muutoin. Tämä on monelle vanhemmalle vaikea ajatus, mutta olisiko se mahdotonta? Ja olisiko se oikeasti lapsen etu ylipäänsä niin kuin Sinkkonen sanoo?
Sinkkonen perustelee kantansa sillä, että ihmiset ajattelevat lapsen saavan ”yhtä paljon vanhemmuutta kummaltakin biologiselta vanhemmaltaan. Näinhän se ei välttämättä ollenkaan ole”. Eihän toki vanhemmuuden osoittaminen ole aikaan sidottu, mutta mielestäni lapsen etu ja oikeus on saada olla molempien vanhempien kanssa tasapuolisesti.
Toisaalta on otettava huomioon myös perheen voimavarat: kahden kodin (jossa lapset asuvat vuorotellen kummankin vanhemman luona) mallissa lapsilta ja vanhemmilta kysytään enemmän voimavaroja mm. tavaroiden kuljettamiseen (ellei kaikkea tavaraa ole tuplana) ja ylipäätään vaihtelevan ympäristön ”sietämiseen”. Vaihtelu voi olla joissain tilanteissa ja joillekin yksilöille liian raskasta.
On siis lukuisia plussia ja miinuksia erityyppisissä asumisvaihtoehdoissa, joten tarkastellaan näitä tarkemmin.
Sopiiko vuoroviikkoasuminen pienille lapsille?
Toisinaan saa lukea asiantuntijoiden mielipiteitä siitä, että vuoroviikkoasuminen ei sovi pienille lapsille. Toisinaan taas joku toinen asiantuntija sanoo, että asia ei ole niin mustavalkoinen.
Vaikka toki kiintymyssuhdeteorian mukaan on erittäin tärkeää, että lapsi kokee voivansa kiintyä turvallisesti hoitajaansa, niin tutkimuksissa on kuitenkin todettu sekin, että lapsi voi kiintyä turvallisesti useampaan kuin yhteen hoitajaansa ja myös muihin kuin esimerkiksi äitiinsä, mikä on yleinen oletus Suomessa.
Kiintymyssuhde muodostuu, kun lapsi on pieni, ja turvallisella kiintymisellä on tärkeä merkitys lapsen tulevalle kehitykselle. Turvallisuus varhaislapsuudessa kantaa aikuisuudessakin – kuten myös turvattomasti tai ristiriitaisesti kiintynyt lapsi voi kipuilla vielä myöhään varhaislapsuuden tunnekylmää ilmapiiriä.
On luonnollista, että asiantuntijat hakevat lasten etua ja miettivät sitä, mikä takaisi lapselle turvallisen kodin. Mutta eivätkös myös vanhemmat ainakin pääsääntöisesti tee niin myös? Koti rakentuu ihmisten ympärille, ja lastaan rakastavat aikuiset ihmiset osaavat luoda rakastavan ja turvallisen kodin lapselle siellä, missä kulloinkin ollaan.
Koti ei ole vain kauniit seinät, jotka seisovat paikallaan muuttumattomina. Koti on rakkautta ja lämpöä, joita ei yhdenkään talon pysyvät, tekniset ominaisuudet voi taata. Ei ydinperheessä eikä eron jälkeen, jos vanhemmat itse eivät voi hyvin tai ovat riidoissa toistensa kanssa esimerkiksi siksi, että kinastelevat lasten ”päähuoltajan” tittelistä pelätessään muutoin aiheuttavansa lapselleen turvattoman lapsuuden…
Kiintyminen hoitajaan tuo turvaa lapselle
Kiintyminen ei pääsääntöisesti tapahdu turvallisesti, jos ydinperheessä riidellään jatkuvasti tai vanhemmat ovat etäisiä eivätkä osoita lämpöä lastaan kohtaan. Kiintyminen ei ole kelloon sidottu eli lapsi voi kiintyä turvallisesti myös esimerkiksi isovanhempaansa, vaikka tämä ei olisi aina paikalla. Hän saattaa silti olla se turvallisin aikuinen, jonka tuki ja lämpö kannattelevat lasta aikuisuuteen asti.
Vuoroviikkoasumisen mallisssa lapsi voi kiintyä turvallisesti vanhempiinsa riippumatta siitä, ovatko he läsnä koko ajan vai ovatko he poissa toisinaan työpaikalla, työmatkalla tai eron jälkeen omassa kodissaan. Olennaista on yhdessä vietetyt hetket. Ja niitä hyviä hetkiä on tärkeää olla mahdollisimman paljon ja molempien vanhempien kanssa.
Jos lapsen kiintymyssuhde ja turvallisuus on vain toisen vanhemman varassa, kun toinen vanhempi jää etäiseksi, se on huonompi ratkaisu kuin se, että molemmat vanhemmat ovat lapselle läheisiä ja käytettävissä hädän tullen myös silloin, kun ei ole ”oikean vanhemman viikko”. Vai mitä mieltä sinä olet?
Lasten vuoroviikkoasumisen ei tarvitse myöskään olla täysin viikoittaista (lapset vuoroviikoin kummallakin vanhemmalla tasapuolisesti), vaan sopivan rytmin voi löytää esimerkiksi 3-4 päivän tai 2-5 päivän seteistä. Kun viikonloput on jaettu joka toinen kerta äidille ja joka toinen isälle, sekä arkipäivät puoliksi vuoronperään, niin pienikään lapsi ei joudu olla kovin kauan erossa ”ensisijaisesta” hoitajastaan (jos sellaisen näkee lapsella olevan).
Ikäkriisi ja avioero: Kannattaako eroaminen keski-iässä?
Miksi avioero keski-iässä on niin yleinen? Aiheuttaako keski-iän ikäkriisi avioeron? Miten ikäkriisistä selviää ilman avioeroa?
"Vuoroviikkoasuminen on rasittavaa ja stressaavaa" - Olisiko helpompaa, jos lapsilla on vain 1 koti?
Se on täysin totta, että tavaroiden roudaaminen 2 kodin välillä on stressaavaa. MUTTA: tavaroita voi ajan myötä hankkia tuplana, jolloin tavaroiden roudaaminen ainakin vähenee tai poistuu kokonaan. Silti tuplatavaroiden hankkiminenkaan ei poista sitä asiaa, että esimerkiksi teinin ”just se paras paita” on juuri vääränä päivänä väärässä kodissa. Ja harvoin esim. juhlavaatteita tai fillareita hankitaan kaksin kappalein. Eli on hyvin todennäköistä, että vuoroviikkoasumisessa tavaroita saa kuljettaa kahden kodin välillä aina siihen asti, kunnes lapset muuttavat pois kotoa.
Vaikka tavararumban voi järjestää hyvinkin helpoksi joko heti eron hetkellä (jos rahaa riittää tuplaostoksiin), niin kahden kodin mallissa voi rasittavaksi tulla siirtymätilanteet 2 kodin välillä. Vaikka lapset viihtyisivät molemmissa kodeissa 100% ja nauttisivat niissä asumisessa täysin ilman mitään ongelmia, silti siirtymäpäiviin sisältyy todennäköisesti ainakin pieni stressilisä.
Ihminen – myös lapset – tottuvat kuitenkin olosuhteisiin ja kahden kodin siirtymät esim. aina kouluviikon päätteeksi alkaa ajan myötä tuntua jo täysin rutiinilta. Mutta tämä sopeutuminen uuteen toimintamalliin kysyy voimavaroja sekä lapsilta että molemmilta vanhemmilta.
Stressi on aina henkilökohtainen kokemus siitä, miten omat voimavarat riittävät suhteessa tulkittuun ”uhkaan”.
Stressin määrä = Tulkittu ”vaara” – Omat voimavarat. Eli:
Jos vanhempi tai lapsi tulkitsee ”uhan” suureksi esim. aikaisempien omien kokemustensa, kavereiden kauhutarinoiden, yhteiskunnallisten pelottelujen, sosiaalisten normien rikkomisen tai muiden rajoittavien uskomustensa vuoksi, hänen stressi on todennäköisesti suuri. Stressaavaksi voi kokea minkä tahansa asian, esim. avioero ylipäätään tai yhden/kahden kodin malli.
Vaikka uhka koettaisiin suureksi, siitä koettu stressi ei välttämättä silti ole suuri. Sillä koetun stressin määrään vaikuttaa henkilön tulkinta omien voimavarojensa riittävyydestä. Tästä syystä objektiivisesti arvioitu erittäin pienikin uhka voi olla toiselle henkilölle aivan maata mullistava stressikokemus, jos hän ei usko omaan selviytymiseensä.
Ja päin vastoin: vaikka olisi objektiivisesti arvioituna kyseessä äärimmäinen stressinaihe, henkilö saattaa silti kokea olevansa turvassa ilman sen suurempaa stressiä ja ilman että henkilö traumaattisen shokkitilan vuoksi vain kieltäisi olevansa stressaantunut. Sisäinen mielenrauha ja oma kokemus omien voimavarojensa riittävyydestä vaikuttaa siis koettuun stressitasoon olennaisesti.
Myös vuoroviikkoasumista arvioitaessa kokemus uhan suuruudesta on siis aina henkilökohtainen. Siksi vanhemmat voivat keskenään suhtautua asumisen eri malleihin hyvin eri tavoin. Ja molempien vanhempien on muistettava, että yhtälailla lapsella on oikeus omaan kokemukseensa.
Se, että vanhempi on huonon parisuhteensa uuvuttamana menettänyt uskonsa omaan selviytymiseensä erotilanteessa eikä esimerkiksi usko minkään eron jälkeisen järjestelyn onnistuvan, on vain hänen kokemuksensa. Lapsi saattaa silti suhtautua haasteellisenakin pidettyyn asumismalliin erittäin hyvin, kevyesti, jopa ilolla tai ainakin neutraalisti.
Vanhemman omalla asenteella on olennainen vaikutus myös lapseen.
Jos vanhempi on aivan uupunut ja kokee myös tavanomaisen arjen rasittavana esimerkiksi pitkän rasittavan parisuhteen, työhaasteiden tai psykofyysisten sairauksien vuoksi, hänen lapsensa aistii sen. Jos lapsella ei ole kunnon turvaverkkoa, silloin todennäköisesti myös lapsi kärsii stressistä, vaikka ei alunperin olisi eron mukanaan tuomista muutoksista ollut moksiskaan.
Toisaalta: jos lapsi itse ahdistuu muutoksesta tosi paljon, vanhempi voi auttaa lastaan stressin kokemuksen lieventämisessä, jos vanhemman omat voimavarat riittävät.
Toisaalta vanhempi, joka itse ei stressaa mistään, ei tietenkään saa ylikävellä lapsen kokemuksen yli ja vähätellä vaikkapa siirtymäpäivien stressiä, joka on lapselle aito kokemus.
Monenlaiset psyykkiset ja fyysiset haasteet tuovat tietysti oman lisämomenttinsa mukaan tähän harkintaan, olisiko vuoroviikkoasuminen tai jokin muu asumisen malli paras vaihtoehto.
Esimerkiksi jos lapsella on suuria haasteita selviytyä mm. koulussa tai vaihtelevat tilanteet ja muutoshetket tuottavat hänelle tavanomaista suurempaa ahdistusta, niin silloin todennäköisesti koko perheen kannalta on helpointa, että vaihtelun määrä minimoidaan. Silloin voi toimia sellainenkin vaihtoehto, että lapsi asuu koko ajan yhdessä kodissa yhden vanhemman kanssa ja jompi kumpi vanhempi ”väistyy” hieman syrjään lapsen edun vuoksi.
Toisaalta tällöin lapsi voi ahdistua siitä, että hän ei näe rakasta toista vanhempaansa kuten ennen. Näissä tilanteissa voi olla viisainta tehdä pitkällistä harkintaa ja olla valmis vaihtamaan toimintamallia, jos jokin ensialkuun parhaaksi nähty vaihtoehto ei ihan toimikaan.
Vuoroviikkoasuminen herättää mielipiteitä ja kritiikkiä jatkossakin, koska ei ole yhtä totuutta.
Kun vanhemmalla ja lapsella on hyvät voimavarat ja luottamus omaan selviytymiseensä muuttuvissakin tilanteissa, käytännössä mikään asumisen malli tuskin on absoluuttisesti arvioituna sen huonompi kuin mikään muukaan, vaikka tilastot kertoisivat milloin mitäkin tarinaa eri asiantuntijoiden hypoteesien testaamiseksi.
Tieteellisissäkään tutkimuksissa ei voida ottaa huomioon jokaista muuttujaa varsinkaan näissä ihmisten yksilöllisissä, sisäisissä kokemuksissa eli parhaimmatkin tilastotutkimukset voivat mitata vain helposti mitattavissa olevia asioita – ei kokonaisuutta, joka vanhempien on pyrittävä arvioimaan aina omista lähtökohdistaan. Todennäköisesti siis hamaan tulevaisuuteen asti saat lukea kaikenlaisista hyvistä ja huonoista kokemuksista kaikkiin asumisen malleihin liittyen.
Yhtä totuutta ei ole, vaan jokaisen perheen on löydettävä se juuri heille kulloiseenkin elämäntilanteeseen parhaiten sopiva ratkaisu ja vahvistettava omaa resilienssiään tulevaisuudessakin muuttuvien asumisratkaisujen arvioimiseksi aina uudelleen tarvittaessa.
Onko vuoroviikkoasuminen ”pienin paha”?
Sinkkonenkin myöntää, että vuoroviikkoasuminen voi toisinaan olla ”se pienin paha tai siitä seuraa vähiten jatkuvaa riitelyä”. Lihavan riidan sijaan on todellakin parempaa valita laiha sopu – olkoonkin se sitten neutraalit välit eron jälkeen. Se on paljon parempaa kuin tunnekylmä, hampaita kiristelevä ydinperhetunnelma.
Vanhempien keskinäinen tunne-energia välittyy lapselle olipa koteja yksi tai kaksi. Turvallinen kiintyminen tapahtuu turvallisessa kodissa, jossa myös vanhemmat voivat hyvin. Toisinaan lapsen turvallinen koti sijaitsee fyysisesti kahdessa osoitteessa.
Jos lähtee vaatimaan lapsen huoltajuutta itselleen tai haluaa lasten asuvan luonaan suurimman osan kuukaudesta, kannattaa todennäköisesti varautua huoltajuuskiistaan. Liian moni äiti (tai isä) kuvittelee olevansa ainoa mahdollinen huoltaja lapselleen vain siksi, että he suuttuivat miehelleen (tai vaimolleen) ja halusivat erota.
Aivan liian moni kiristää lapsillaan puolisoaan, ja aivan liian monet pelkäävät oikeasti menettävänsä huoltajuuden exälleen eron sattuessa. Näistä tarinoista voit lukea Rakkauden (r)evoluutio-kirjasta, johon haastattelin sekä miehiä että naisia.
Vaikka ehkä entisaikoina jotkut sosiaalitädit sorsivat isiä ja puolsivat äitien kohtuuttomia vaatimuksia, luotan, että nykypäivänä ammattitaitoiset sosiaalityöntekijät osaavat katsoa vain lapsen eivätkä ainoastaan äidin parasta. Yhtälailla saa välillä kuulla tarinaa, jossa isä voi vaatia huoltajuutta ihan vaan kiusallaan.
Missä vaiheessa vanhemmat voisivat päästä yli omasta erokatkeruudestaan ja aidosti sopia asioista yhdessä exänsä kanssa ilman, että lapset tai uudet kumppanit joutuvat toimimaan viestinviejinä?
Erosurun käsittely vie aikaa ja siksi sille kannattaa aikaa myös pyhittää ennen kuin kiirehtii ainakaan uuteen parisuhteeseen, jonka voimin uskoo selvittäneen vanhatkin sotkut. Kosto lasten vanhemmalle kaikin keinoin ei satuta lopulta ketään muuta kuin lapsia – ja sitä kautta molempia vanhempia ihan yhtä pahasti.
Lapsiperheen äidin rentoutuminen lomalla ja arkena
Miten lapsiperheen äiti voi rentoutua arjen keskellä tai lomalla, vaikka lapset ovat pieniä? Äidin rentoutuminen onnistuu hypnoosin avulla.
Vuoroviikkoasumisesta seuraa todennäköisesti vähiten riitaa vanhempien välille. Huoltajuus- ja asumisjärjestely, josta seuraa jatkuvaa riitelyä ei varmasti ole hyvä ratkaisu yhdellekään lapselle. Mielestäni kokonaisuuden kannalta on tärkeintä valita perheelle sellainen asumismalli, jossa riitelyä tulee vähiten. Se on sekä vanhempien että lapsen etu. Oli malli mikä tahansa.
Toimisiko sinulla vuoroviikkoasuminen vai jokin muu vuoroasumisen malli?
Sinkkonen tunnustautuu ”konservatiivisemman linjan” kannattajaksi. Itse en näe, että kenenkään tarvitsee tunnustautua yhdenkään ”linjan” kannattajaksi, koska yksikään ”linja” ei sovi kaikille. Jokainen valitsee oman tapansa toimia ilman, että siitä tarvitsee rakentaa linjaa tai ideologiaa muille saarnattavaksi.
Vaarallisinta on, kun auktoriteetin maineen omaava henkilö antaa lööppilehdistölle liian mustavalkoisia lausuntojaan, jotka ovat mielipiteitä muiden joukossa, vaikka auktoriteetin omaan kokemukseen perustuvatkin. Ihmiset kuuntelevat auktoriteetteja toisinaan liian uskollisina. Ainakin itse toivon, että yksikään lukijani ei lue minun mielipiteitäni kuin Raamattua – kuten ei myöskään yhtäkään vanhaa eikä uutta tiedeartikkelia tule lukea ”tuomiona” tai ”vapautuksena” omalle valinnalle ja toiminnalle.
Todellinen tiede elää hetkessä ja tässä sosiaalisessa ympäristössä, joka muuttuu vuosisatojen, vuosikymmenten ja vuosien saatossa. Myös kiintymyssuhdemallin ikäkausista ja muutenkin lapsen kehittymisestä on saatu lisää tietoa jatkuvasti. Asioilla on tapana muuttua, ja ”totuuksien” tulisi muuttua elämän tahdissa. Perheen omassa tahdissa. Yhä tänäkin päivänä lukuisat ihmiset uskovat jo monin tavoin vääräksi osoitettuun tietoon, joka joskus aikoinaan oli ”totta” ja ”todistettua” tieteen avulla. Ja yhä tänäkin päivänä lukuisat ihmiset uskovat ensimmäisen uuden tiedeartikkelin tai jonkin sosiaalisen ilmiön oikeellisuuteen toisinaan niin vankasti, että siitä tulee uusi ”totuus”, josta pitää kiinni silloin, kun muuhun turvaan ei pysty takertumaan siinä hetkessä.
Eroa pohtivien ja eroa läpikäyvien yksilöiden sisäinen turvallisuus on jo tarpeeksi koetuksella muutoinkin, joten siinä kohdassa on otollinen hetki muiden syyllistää heitä ”tieteen” ja titteleiden varjolla. Olennaista on tukea eroa pohtivia ja eronneita niin, että he kokevat olonsa turvalliseksi muutoksen hetkelläkin. Kun kokee olonsa turvalliseksi, saa kyvyn tehdä parempia päätöksiä.
Jos pelkää tekevänsä väärin teki mitä tahansa, alkaa suojautumaan lisäiskuilta ja tällainen kilpeytyminen esimerkiksi uhalta tuntuvaa exää vastaan on kaikista tuhoisinta lapsen hyvinvoinnin kannalta. Riitelyn välttäminen on tärkeää, jotta molemmissa kodeissa voidaan hyvin ja voimia riittää lapsesta huolehtimiseen eikä vain ”yhden kodin mallin” kulissien kannatteluun.
Oma kokemukseni: Eron jälkeinen vuoroasuminen onnistuu monin tavoin – myös vanhempien vuoroasumisena
Sinkkonen kehotti vanhempia itse kokeilemaan vuoroasumista. Lehtijuttu oli ainakin leikattu niin, että jutusta saattoi saada kuvan siitä, että ikäänkuin vuoroasuminen ei vanhempienkaan näkökulmasta voisi toimia. Moni muukin olettaa, että kahden kodin malli ei toimisi lapsille eikä vanhemmille. Siksipä moni kituuttaa ydinperheessään ”lastensa vuoksi”.
Monenlainen vuoroviikkoasuminen on minulle tuttua, ja kerron tässä omista kokemuksistani. Mutta muista: minun kokemus jostain asiasta ei ole mikään tae siitä, mikä sopii sinulle, puolisollesi ja lapsillenne – kaikissa tilanteissa on otettava huomioon yksilölliset vaihtelut. Mutta toivon näistä eri näkökulmista olevan sinulle apua, ja mielellläni sparraan sinua juuri sinulle tärkeät näkökulmat huomioiden kahdenkeskisessä tapaamisessamme; Ajanvaraus tästä.
Itse olen asunut kahden kodin mallissa niin avioeron jälkeen yhteisasumisen jatkuessa (exän kanssa yhteinen koti; lisäksi oma kotini) kolmisen vuotta sinkkuna kuin sen jälkeenkin uuden parisuhteenkin aikana. Ja käytännössä yhdessä vaiheessa avioeron jälkeen asuin jonkin aikaa kolmessa asunnossa:
- exäni kanssa omistamassamme yhteiskodissa, jossa lapsemme asuivat
- omassa kodissani työpaikkani lähellä Espoon Tapiolassa
- uuden avomieheni kanssa kodissamme pääkaupunkiseudun ulkopuolella
Myös lapsemme ovat sopeutuneet kaikkiin muutoksiin aina erittäin hyvin. Heidän kanssaan on keskusteltu muutosvaihtoehdoista, he ovat päässeet vaikuttamaan valintoihin ja heitä on tuettu.
Lasten vuoroasuminen kahdessa kodissa (vuoroviikkoasuminen) on toiminut meillä, vaikka yhden kodin malli onkin henkilökohtainen suosikkini.
Sekä lastemme että minun itseni mielestä oli helpointa silloin, kun lapset asuivat koko ajan samassa talossa ja minä exäni kanssa asuimme siellä vuorotellen.
Mutta sekään malli ei välttämättä toimi muiden elämäntilanteiden muuttuessa, joten muutoksiin tulee varautua silloinkin. Siten lopulta siirryimme siihen, että lapset vaihtavat kotia, vaikka siinä tavaroita joutuukin roudailla. Mutta siihenkin lapset ja me aikuiset olemme tottuneet jo vuosien ajan.
Ja myös ”uusi” avomieheni lapsineen on sujuvasti surffaillut näiden eri asuntojemme välillä muuttuvissa elämäntilanteissa 🙂 Nykyisin asun enää ”vain” kahdessa asunnossa ja lapseni asuvat kolmessa kodissa: isänsä luona yhdessä paikassa ja minun luonani kahdessa paikassa. Itseasiassa juuri tätä artikkelia kirjoittaessani olemme tuotapikaa lähtemässä ”täältä kodistamme” ”toiseen kotiin” joulua viettämään, eikä tämä ole ongelma kenellekään.
Rakkaita paikkoja molemmat – aivan niin kuin kodit, mökit ja mummolat ovat muillekin!
Oma suosikkimallini eli vanhempien vuoroasuminen samassa kodissa toimii, jos yksilöt ovat siihen halukkaita ja kyvykkäitä.
Tässä kohdin kyvykkyydellä tarkoitan ensisijaisesti vanhempien joustavuutta ja rentoutta. Pikkuasioihin puuttuminen ja pilkun viilaaminen pyykkivuorten edessä ei ole rakentavaa yhteiselämää vuoroasumisen mallissa – kuten ei ydinperheessäkään. Asumisen siisteyden standardit ovat kuitenkin jokaisella omanlaisensa, eivätkä kaikki pysty edes kuvittelemaan asuvansa exänsä kanssa saman katon alla enää eron jälkeen. Se on ihan ookoo.
Vanhempien ”kyvykkyys” ei kuitenkaan ole ainoa kriteeri, koska asumisen mallia pohdittaessa on tietysti otettava huomioon lasten tarpeet ja heidänkin voimavarat. Ethän siis lue näitä omia kommenttejani niin, että ”lasten on saatava asua yhdessä kodissa ja vanhempien on vuoroteltava”, koska niin en tietenkään ajattele.
Ja ylipäätään minun henkilökohtaisilla kokemuksillani ei ole mitään merkitystä siinä kohdassa, kun arvioit sinun perheesi tarpeita. Toivon vain näiden eri näkökulmien ja myös omien kokemusteni jakamisen osaltaan auttavan sinua päätöksenteossasi.
Kun haluat oikeasti jutella kanssani juuri sinun tilanteestasi, varaa etätapaaminen tästä tai tule mukaan verkkovalmennukseen, jossa käymme läpi kaikki eroamiseen liittyvät näkökulmat läpi. Jos et ole vielä varma haluatko erota sittenkään, silloin tämä verkkovalmennus on sinulle.
Vanhempien vuoroasuminen ei ole tehty kaikille, eikä siihen tarvitse itseään änkeä, jos se ei tunnu luontevalta. Riitaisissa eroissa se ei varmastikaan ole hyvä ratkaisu eikä välttämättä aina silloinkaan, kun erotaan sopuisasti.
Vanhempien jaettu asuminen ei ole kovin yleistä, mutta se voi toimia erinomaisesti – kaikki kokemukset ovat aina henkilökohtaisia. Jotkut aikuiset arvelevat, että jos he joutuvat vaihtamaan asuntoa, niin kumpikaan koti ei tunnu ”oikealta kodilta”. Mutta todellisuudessa molemmat kodit voivat tuntua aivan yhtä rakkailta kodeilta eikä vain hotellinkaltaisilta majapaikoilta. Lue vanhempien vuoroasumisesta tästä artikkelista: Vanhempien vuoroasuminen: exän kanssa yhteisessä kodissa eron jälkeen
Lapsen yhteishuoltajuus vai yksinhuoltajuus – kumpi parempi?
Lasten yhteishuoltajuus vai yksinhuoltajuus: Mikä niiden käytännön merkitys on parisuhteen aikana tai eron jälkeen? Kumpi on parempi?
Mikä on sinun perheellesi toimivin asumisen malli?
Sekä vanhempien jaettu asuminen että lasten vuoroviikkoasuminen toimii, kun sen vaan laittaa toimimaan. Yhtä lailla joillekin perheille voi toimia se, että lapset asuvat vain toisen vanhemman luona ja toinen vanhempi näkee lapsia vain esim. kerran kuukaudessa.
Kun molemmat vanhemmat ovat hyvillään ratkaisusta ja tukevat myös toistensa vanhemmuutta parhaansa mukaan, pienikin lapsi kokee olonsa turvalliseksi molempien vanhempiensa kanssa, molemmissa kodeissa. Mutta sen sijaan, että ratkaisua tehdään vain aikuisten näkökulmista (=mikä on heille helppoa tai millaisen kodin he haluavat itselleen), tulisi lapsen tarpeita kyetä tarkastelemaan mahdollisimman objektiivisesti.
Vuoroviikkoasumisen sijaan vanhemmat voivat sopia muustakin kuin viikko-viikko-rytmistä, kuten edellä kerroin. Viikonkaan ei tarvitse olla kalenteriviikko, vaan monella on ”lastenvaihtopäivä” keskellä viikkoa. Sopivin vuoroasumisen malli kuitenkin riippuu muun muassa lasten iästä ja vanhempien asuinpaikan etäisyydestä lasten päiväkodista, koulusta ja harrastuksista.
Monenlaisista asumisen malleista kerrotaan tarkemmin Rakkauden (r)evoluutio-kirjassa, jossa on muutenkin paljon käytännön esimerkkejä ja vertaistukikertomuksia monenlaisesta tilanteesta sekä ennen eroa että eron jälkeen. Kahden vuoden ajan haastattelin kirjaan lukuisia onnellisissa ja onnettomissa parisuhteissaan eläneitä sekä eronneita miehiä ja naisia. Lukijapalautteen perusteella olen vakuuttunut, että sinäkin saat kirjasta paljon hyviä, uudenlaisia ajatuksia ja inspiraatiota.
Sinä löydät varmasti myös sen mallin, joka on juuri teidän tilanteeseenne sopivin. Kuulostele eri vaihtoehtoja avoimin mielin ennen kuin tyrmäät yhtäkään. Muiden ehdotusten kuuntelu ei tarkoita sitä, että sinun tarvitsee valita niistä ainuttakaan. Sinä voit luoda myös täysin uudenlaisen mallin. Vaihtoehtoja on monia eikä kaavoihin kannata kangistua ainakaan ennen kuin on useampaa optiota kokeillut – edes mielikuvissaan.
Ja muistathan sallia sen, että exäsi ei tarvitse olla samalla kartalla kanssasi ja silti voitte löytää sovun 🙂
Lasten vuoroviikkoasuminen tai jokin muu vuoroasumisen malli – te itse olette parhaat asiantuntijat omassa elämässänne!
Ennen kuin päätätte lastenne asumisen mallista, perehdy myös vanhempien vuoroasumiseen tämän artikkelin avulla: Vanhempien vuoroasuminen: exän kanssa yhteisessä kodissa eron jälkeen
Kukaan muu ei elä sinun ja lastesi elämää, ja kukaan ei tunne lapsiasi paremmin kuin sinä ja heidän toinen vanhempansa. Te olette parhaat asiantuntijat myös ratkaisemaan ne haasteet, joita eron jälkeinen asumisen uudelleenjärjestely aluksi tuo, kunnes olette löytäneet parhaan mallin itsellenne.
Muistathan myös, että vaikka itse ihastuisit johonkin malliin ja kokisit sen olevan paras juuri teille, lapsesi ja heidän toinen vanhempi saavat olla eri mieltä kanssasi. Tai vaikka exäsi ja lapsesi olisivat aikaisemmin olleet kanssasi saman mallin puolella, kuka tahansa teistä saa muuttaa mielensä. Perustellusti – ei vain vaihtelun tai kiusanteon vuoksi.
Lapsen näkökulmat muuttuvat pikkulapsiajan ja teini-iän välillä ehkä useinkin, mutta kuten elämässä yleensäkin: aina ei tarvitse ”kaiken muuttua” sillä sekunnilla, kun jonkun perheenjäsenen mieli muuttuu. Yhtälailla lapsi saattaa välillä haluta lopettaa jonkun harrastuksen, johon vielä toissaviikolla panosti täysillä ja josta taas ensi viikolla haaveilee saavansa itselleen ammatin. Mieli muuttuu ja hiljalleen voivat valinnatkin muuttua – myös vuoroviikkoasumisen suhteen.
Myös sinä saat muuttaa mieltäsi ja omia järjestelyjäsi vuosien saatossa, kun eron jälkeinen elämäsi muotoutuu uudelleen ja uudelleen. Olipa asumisen mallinne alussa mikä tahansa, turvaa kaikille tuo ennenkaikkea se, että kaikista malleista saa joustaa ja siltikin kaikki on taas uudella tavalla hyvin.
Juuri teille kulloinkin parhaimmalla tavalla.
Toivotan teidän kotiin/koteihin rauhaa ja rakkautta!
Sinulle parhaisiin muutoksiin motivoiden,
Coach Kati
2 Responses
Onpa kamalaa propagandaa vuoroviikkoasumisen puolesta. Törkeitä väitteitä ilman mitään tieteellistä / tutkimuspohjaa. Ai että paras olisi että lapsi saisi olla yhtä paljon kummankin vanhemman kanssa.. no ei todellakaan ole lapsen paras se. Tuo vasta jäykkää ajattelua onkin. Aikuisten vuoroviikkoasumista on jotkut kokeilleet ja sitä ei kovin pitkään jaksa joten on lyhytaikainen ratkaisu. On tutkimuksissa todettu että yhdessä kodissa asuvat lapset ovat onnellisimpia kun voivat tavata toista vanhempaa, esim. joka toinen viikonloppu. Vuoroviikkoasumisessa on paljon negatiivisia puolia, ei sovi herkille lapsille koska tiheät vaihtovälit, ei sovi riitaisille vanhemmille, lasten asiat ei hoidu sujuvasti, tavarat hukassa pidemmän aikaa. Yhdessä kodissa asumisessa ei noita haittoja ole. Lasten etu on yksi koti aina silloin kun toinen vanhemmista pystyy, kykenee, jaksaa ja haluaa ottaa päävastuun lapsista. Jos kumpikaan ei halua lapsia asumaan luokseen niin silloin vuoroviikko voi olla pienempi paha.
Kiitos rehellisestä kommentistasi! Hienoa, että jaoit oman mielipiteesi ja voit osaltasi auttaa lukijoitamme pohtimaan tilanteita omasta näkökulmastaan. Vaikka vanhemmat eroavat toisistaan, he eivät eroa lapsistaan vaan rakastavat heitä yhä. He molemmat voivat olla täysin halukkaita ja kykeneviä ottamaan päävastuun lapsista, eli he molemmat voisivat olla lasten kanssa koko ajan. Lapsilla on kuitenkin jo lain puolesta oikeus molempiin vanhempiinsa. Se tarkoittaa myös sitä aikaa, jonka lapsi viettää vanhempiensa kanssa. Tasapuolinen oikeus vanhempiin ei siis ole vain sanahelinää, vaan sen tulisi näkyä myös arjen käytännössä. Kaiken ei tietenkään tarvitse mennä fifty-fifty myöskään asumisen suhteen, vaan jokainen perhe tietysti itse harkitsee kokonaisedullisimman ratkaisun heidän uniikissa tilanteessa. Ja tilanteet vaihtelevat sekä perheiden välillä, perheenjäsenten välillä ja samankin perheenjäsenen näkökulmasta eri elämäntilanteissa (esim. pikkulapsi vs teini). Läheskään kaikille lapsille ei ole eduksi se, että näkisi toista vanhempaansa vain esim. kerran kuussa vain siksi, että tavaroita ei tarvitse silloin roudata. Tietysti sekin voi olla paras ratkaisu joillekin, mutta ei kaikille. Kuten ei myöskään lasten vuoroviikkoasuminen tai se, että lapset asuvat yhdessä kodissa ja vanhemmat vaihtavat asuntoaan. Vaihtoehtoja on useita eikä ”One size fits all”-ratkaisua löydy tähänkään asiaan, kuten ei muihinkaan elämänvalintoihin ja käytännön ratkaisuihin elettiinpä ”ydinperheessä”, eron jälkeen yhteishuoltajina tai yksinhuoltajina. Kaikille vaihtoehdoille on arvokas paikkansa. Mahdollisimman monenlaisten näkökulmien jakaminen sekä plussien ja miinusten puntarointi toivottavasti auttaa lukijoita pohtimaan ratkaisujaan eri tavoin eikä lukitse yksilöllistä ajattelua vain siihen, mitä myöskään ”tieteelliset tutkimukset” käskisivät heidän tehdä. Tilastotkin mittaavat vain sitä mitä voi mitata, ja toisaalta useimpia asioita elämässä ei voi mitata ja kategorisoida ”hyviin” ja ”huonoihin” vaihtoehtoihin, vaikka kuinka haluaisimme sellaista turvaa vaikeissa valinnanpaikoissa. Sisäistä luottamusta voi kuitenkin kasvattaa ja resilienssiään vahvistaa siihen, että elämä kantaa vaikeissakin elämänvaiheissa. Ja myös eron jälkeiset vaiheet vaihtelevat jokaisen eron osapuolen kohdalla eli alussa tehty paras päätös voi jossain vaiheessa osoittautua jo toimimattomaksi eikä se silti tarkoita, että se ensimmäinen päätös olisi ollut jotenkin väärä tai huono. Joustavuutta kysytään läpi elämän niin työ- kuin yksityiselämänkin puolella, eikä erotilanteet ole poikkeus.