Suomalainen sisu ja sinnittely huonossa parisuhteessa (Coach Kati Niemi)

Sisu pakottaa pysymään huonossa parisuhteessa vaikka väkisin

Laita hyvä kiertoon!

“Paras ystäväni oli jo monta kertaa kehottanut tekemään muutoksen. Muut eivät tienneet tuskastani, jota selittelin itsellenikin parhain päin. Välillä vanha äitini kyseli miten jaksan, mutta olin jo lapsena ymmärtänyt, ettei hän oikeasti jaksanut kuulla jaksamisestani sitä koko totuutta. Ja minä uskoin ainoan hyvän ominaisuuteni olevan se, että olen sentään kiltti, kunnollinen ja ahkera, jos en kerran sen kummoisempaa. Jo isoiksi kasvaneiden lastemmekin mielestä meidän vanhempien ero olisi minulle – ei, vaan meille molemmille – parasta, ihan aikuisten oikeesti. Mutta minulle tärkeintä oli se arvokkaimmaksi ominaisuudekseni luulemani sisu: minähän en eroa! Me pysytään yhdessä vaikka väkisin! Vaalin suomalaista sisua ja menen vaikka läpi harmaan kiven tämän avioliittoni kanssa!”

Tämänkaltainen ajatuksenjuoksu on tuttu monen kohdalla, ja siksi tämän fiktiivisen sitaatin pystyin kirjoittamaan vain muistelemalla niin monia kohtaamisiani eri-ikäisten miesten ja naisten kanssa. 

Eräs Rakkauden (r)evoluutio-kirjaan haastattelemani mies kertoi avioliiton olevan kuin sotakoulu, ja ilmeisesti siitä koulusta ei koskaan valmistuta, vaan luokalle jäännin pelossa pidetään kulisseista kiinni suomalaisella sisulla. 

Sinnitellään sotainvalideiksi asti, jotta saisi vihdoin sen kuvitteellisen kunniamerkin kuolinvuoteellaan.

Puolison kanssa saattaa olla jatkuvaa kinastelua, tai se menneiden vuosien kinastelu on jo kuluttanut molempien taistelutahtoa – “hionut niitä kulmia”, kuten sanotaan – niin, että yhdessäolo on näennäisen seesteistä, kun kumpikaan ei enää jaksa vängätä.

Se voi näyttäytyä ulospäin seesteisen auvoiselta parisuhteelta, mutta sinä tiedät paremmin.

Sinä tiedät, miten hän katsoo sinun ohi, jotta hänen ei tarvitsisi katsoa sinua silmiin, sielusi peiliin, ja nähdä sinua sellaisena kuin oikeasti olet.

Ja sinustakin on vaan hyvä, että hän katsoo sinun ohi. Muutenhan sinäkin näkisit jälleen sen inhon ja katkeruuden, joka jäi kytemään kehoihinne jo vuosia sitten.

Sielunne peili on parempi piilottaa välttelemällä toistenne katsomista sen syvällisemmin, vaikka juuri syvällisempää kosketusta niin kovasti kaipaisit. Kaipaat, vaikka et oikein tiedä, mitä sellainen syvällinen hyväksyntä ja levollinen rakkaus tarkoittaisikaan?

Haluat välttää katseen, joka ei tunnu tavoittavan Sinua, rakastavan Sinua. Ei ainakaan niin kuin sinä olit niin kovasti toivonut.

On helpompaa ohittaa ne kohtaamattomuuden hetket oma-aloitteisesti kuin tulla ohikatsotuksi jälleen kerran.

Jos joku kysyy sinulta parisuhteestanne, iloitset, että kotityöt sentään hoituvat teillä yhteistuumin – niistä ei onneksi enää tarvitse vääntää tai kuunnella nalkutusta. Ja sinua hävettää, miksi joskus jaksoit siitä tiskikoneen täyttämisestäkin sanoa.

Enää et jaksa. Juuri mitään.

Jos joku kysyy sinulta perhe-elämästänne, iloitset, että lapsillanne on kaikki hyvin – lasten hoidosta ei onneksi enää tarvitse vääntää tai kuunnella kitinää. Ja samalla sinua hävettää, miksi et jaksanut olla parempi vanhempi lapsillesi silloin, kun ajauduit vain torumaan ja komentelemaan heitä. Et jaksanut, kun voimasi valuivat sisulla kannateltuun elämään, väkisin koossa pidettävään parisuhteeseen, joka otti enemmän kuin antoi.

Ja kun kerrot muille lapsistasi, ihmettelet, mihin nämä vuodet oikein menivät. Milloin lapset kasvoivat niin isoiksi, etteivät hekään enää sinun seuraa juuri kaivanneet? Tai jos isoiksi kasvaneet lapsesi vielä teitä vanhempia kaipasivatkin, eivät he sitä enää tuoneet esille.

Kuten et sinäkään tuonut esille kaipuutasi rakkauteen, jonka puolesta vielä aikoinaan taistelit.

Väänsit ja vänkäsit. Käytit kaiken energiasi luullen, että vain sisulla saisit itsellesikin muuta kuin arkisia murusia.

Yritit saada ensin toista väännettyä muottiisi, jotta olisit saanut tuntea sitä ihanan levollista rakkautta kiedottuna ihaniin intohimon hetkiin.

Sellaista rakkautta, jota niin kovasti kaipasit, että olit valmis taistelemaan sen edestä.

Tekemään kaikkesi.

Antamaan kaikkesi.

Antamaan kaiken itsestäsi niin, ettei mitään enää jäisi jäljelle sinua varten.

Yritit ja annoit tajuamatta, että se kaikki vaalimasi sisu oli jo aivan liikaa.

Yritit saada ihanne-minäsi luomaan ihanne-parisuhteen ihanne-mielikuvakumppanisi kanssa.

Elit arkeasi ihanne-minäsi nahoissa, koska omasi tuntuivat niin kipeiltä, ikäviltä, rumilta.

Onneksi sentään olit oppinut niin kovin vahvaksi, että se sinun kaikki sisu auttoi itsesi vääntämisessä vääriin nahkoihin.

Ja mitä enemmän pettymyksiä tuli teidän keskinäisessä näytelmässä, sitä vahvemmin revit itseäsi ihanne-minäsi roolissa pyristellen.

Halusit olla ihanteidesi arvoinen, tietämättä, että ei rakkauden sylissä tarvita täydellisyyttä.

Halusit olla vahva, tietämättä, että ei rakkauden sylissä tarvitse taistella.

Se rumin sanoin riitelijä ei ollut sinun ydinminäsi, vaan se sivuroolisi, johon yritit itseäsi sisun voimalla ängetä.

Miten tuo vastanäyttelijäsikään olisi voinut saada koskettaa Sinua, jos itsekään et ollut sinut itsesi kanssa?

Tuon draaman kaaren tajutessasi syytit itseäsi lapsuudenkodin häpeänpenkin oppien mukaisesti: käyttäydyit huonosti, joten sinun tulee hävetä ja korjata käytöksesi.

Sinun tulee hävetä rakkauden edessä, jotta olisit rakkauden arvoinen, luulit.

Sinun lisäksi kärsi kumppanisikin. Hänkään ei saanut sitä rakkauden peiliä, josta hänen parhaat puolet olisivat edes voineet heijastua sinulle.

Hänen parhaat puolet tulivat esiin ystävienne ja sukulaistenne keskellä, minkä vuoksi sätit itseäsi lisää: puolisosihan on kaikkien muiden mielestä mukava, joten minä olen syyllinen ongelmiimme ja minun on ne siksi yksin myös korjattava.

Entistäkin vahvemmalla sisulla.

Väkisin.

Peilasitte toistenne repivää rumuutta, joka tuntui laajenevan sisuskaluissasi jokaisen kipeän kohtaamisen myötä.

Mutta onneksi sinun kovaksi keitetty sisu auttoi kestämään yhä kovenevaa kipua.

Niin kipeäksi, säälittäväksi ja rumaksi tunsit jo itsesi, että parempi oli hävetä lisää.

Peittää itsesi.

Piilottautua työpöytäsi ja elämääsi suuremmilta vaikuttavien tiskivuorien taakse. Karata itseäsi lenkkipoluilla tuskanhikeäsi kehostasi poistaen.

Kostaa itsellesi samalla kun halusit kostaa kumppanillesi kaiken kokemasi vääryyden, johon kuitenkin tunsit itse olevasi se pahin syyllinen.

Yhä uusin tavoin yritit karistaa ikävät kokemukset tietämättä, että tulisit saamaan niitä vielä kylmän sylin täydeltä lisää teidän keskinäisessä kylmässä sodassa.

Niiden pahimpien sotavuosien jälkeen koitti ehkä rauha, mutta tuo rauha ei ollut rakkautta sekään.

Rauhan hinta oli liian kova: teidän molempien oli parempi kovettaa kuorenne, jotta voisitte edes jotenkin suojella itseänne.

Tulla välinpitämättömiksi, neutraaleiksi, mitäänsanomattomiksi.

Selviytyä.

Selviytyä siinä roolissa, josta ihanne-mielikuvaminäsi roikkui kaiken sisunsa voimin niin kovaa, että ydinminäsi unohtui, melkein jo putosi kyydistä sillä matkalla.

Kuka minä olen, huomaat kysyväsi peilikuvaltasi?

Mutta et uskalla pysähtyä peilin ääreen niin pitkäksi aikaa, että ehtisit kuulla vastauksen.

Peilikuvastasikin sinulle riitti pelkkä pinnallinen vilkaisu: tukka hyvin, näkyykö kello? Se riittäköön, enempää et halua nähdä.

Koska luulit näkeväsi vain sitä syyllisyyttä, rumuutta, johon olit alkanut itsessäsi uskomaan.

Uskomaan omaan kelpaamattomuuteesi, joka oli niin monin tavoin ulosmitattu teidän keskinäisissä mittelöissä.

Uskomaan omaan huonommuuteesi, ja ajatuksiisi siitä, että ehkä olitkin väärässä elämästä, rakkaudesta, itsestäsi?

Ehkä nuorena luulit liikoja siitä, mitä voisit vielä tuntea tämän elämäsi aikana? Kuvittelit löytäväsi rakkaaksesi ihanan ihmisen – ymmärtämättä, että sen ihanan rakkautesi kohteen olisi kannattanut olla ensin sinä itse.

Mutta nuorena tukka hulmuten menit vahvemmin maailmaa kohti kuin itseäsi.

Eihän sinussa ollut mitään arvokasta, jota kohti kulkea? Paitsi se kovaksi keitetty sisu, josta olit saanut hyväksyntää hiljaisissa sivulauseissa läpi elämäsi.

Muut ihmiset tuntuivat ihailun arvoisilta, kun taas itsestäsi jo tiesit, miten paljon hävettävää sinussa oli. Olithan lapsuuskodissasi, koulussa ja harrastuksissasi mokaillut jo ihan tarpeeksi paljon. Tehnyt virheitäkin niin paljon, että vain murto-osasta muut huomauttelivat ääneen tai pyörittelivät silmiään sinulle.

Arvelit, että sinulla oli niin paljon enemmänkin pimeitä pisteitä, joiden takaa ei myöskään mitään kaunista heijastuisi.

Miksi siis olisit kääntynyt katsomaan itseäsi ja huomannut sen kaiken hyvän, mitä jo pienenä sinussa oli?

Miksi olisit arvostanut niitä hyviä puoliasi niin, että olisit osoittanut rakkautta itsellesi ja oppinut, miten haluat sinua rakastettavan?

Ehkä sinun ohi oli katsottu jo lapsuudessa tai nuoruudessa. Ehkä vasta tässä parisuhteessa.

Miten olisit tiennyt miten se elokuvissa nähty levollinen rakkaustarina kirjoitetaan auki sinunkin elämässä, kun ympärilläsi et tainnut sellaisia malleja juuri nähdä?

Näit, kuulit, mallitit ja harjoittelit vain sisua, et levollisuutta etkä levollisen hyväksyvää rakkautta.

Muilta sisulla sinnittelijöiltä kuulit, että ne elokuvien rakkaustarinat ovat tosiaankin vain elokuvaa eikä sellaista ole todellinen elämä kenelläkään. Mutta ympärilläsi ei ollut heitä, jotka olisivat voineet kertoa sinulle toisin.

Niin monella tuntemallasi ihmisellä se kuuluisa suomalainen sisu oli vahvempaa kuin rakkaus. Olemme viiden läheisimmän ihmisen keskiarvo, sanotaan, etkä tiennyt voivasi vaihtaa peilisalia.

Ymmärsit jo pienenä, miten “ahkerat ja kiltit” saavat palkintonsa, ja sinäkin halusit sisäisen pimeytesi häpeäpenkiltäsi edes joskus parrasvaloihin. Tai edes himmeään päivänvaloon. Arkiseen harmauteen, jonne edes joskus se elämäniloinen valo paistaisi kuten toisinaan parhaiden ystävien seurassa, kun sait heidän valosta pilkahduksia risukasaasi.

Harmaa sumu oli sinun sisäinen kotisi, joka tuntui tutulta.

Miten olisitkaan voinut kutsua kylään ketään muuta kuin hänet, joka istui siihen maailmaasi?

Sopi sisulla vuorailtuun sisustukseen, kulisseihin.

Hän se siihen lähellesi ajautui, peiliksi sisäiseen huoneeseesi. Kumpikin teistä autuaan tietämättöminä siitä, miten hän heijasti sinussa juuri sitä rumuutta, jota uskoitkin itsestäsi löytyvän.

Ja sinä peilasit hänelle sitä, mitä hän oli valmis vastaanottamaan.

Uskoit tuon eteesi ilmestyneen peilin olevan sinulle sopiva, koska satunnaisesti näit myös ohikiitävän kauniiden hetkien heijastuksia ennen kuin ne katosivat jälleen niin nopeasti arjen rattaisiin, harmaan sumun peittoon.

Koska teille molemmille se suomalainen sisu oli tutumpaa kuin rakkaus.

Sisulla revitte itsestänne viimeiset mehut joka elämänalueella, ja loput rippeet jätitte toisillenne. Väsyneinä tunsitte kuitenkin olevanne kotonanne siinä harmauden keskellä.

Kotoisaa. Tutun turvallista.

Kuka tilasi tämän harmaan elämän, syyttelitte toisianne – ja vielä enemmän itseänne.

Satunnaiset valonpilkahdukset saattoivat syttyä silmissäsi, kun tapasit itseäsi inspiroivia ihmisiä. Ehkä jonkun salarakkaan silmänisku sai pienen roihunkin aikaiseksi yhdeksi illaksi tai pikkujoulujakin pidempään. Ehkä toinen nainen tai miespuolinen ‘kolmas pyörä’ avasi silmäsi – vain hetkeksi.

Suomalainen sisu ei salli salarakkaita. Sisukkuus ei korreloi kevyen rakkauden kanssa.

Eihän sellaisesta liian kevyestä huumasta mitään tulisi, vai kuinka? Olithan oppinut, että rakkaus vaatii työtä ja sisu oli sinulle salarakastakin rakkaampi. 

Kunnon suomalainen sisu oli se ominaisuutesi, jota itsessäsi sentään vielä rakastit, joten miten olisit voinut uskoa salarakkaasi sulosanoja siitä kaikesta muusta, mitä et tiennyt olevasi?

Sellaisen liian helpolta tuntuvan rakkaudenhan täytyy olla vain heppoista utopiaa, vielä häilyvämpää utua kuin se oma harmaa sumu, jota olit tottunut rakastamaan. Olihan se harmaus sentään elämäsi – ainoa, jota tiesit osaavasi elää.

Jos olisit antanut itsellesi luvan levollisempaan rakkaustarinaan, niin miten olisit osannut niin kaunista keveyttä kannatella? Olisit kuitenkin epäonnistunut ja pettynyt vielä pahemman kerran, ennustit epäluottamuksesta itseäsi kohtaan.

Tuo niin kepeästi koskettava rakkaus ei ollut sellaista, jota olit oppinut rakkaudeksi kutsumaan ja elämässäsi vaalimaan.

Sellainen rakkaus tuntui liian kevyeltä, kun sinä olit tottuneet kovempaan suoritukseen rakkausrintamallasi taistellessasi.

Kepeä kielletty rakkaus tuntui liian hennolta ja epäuskottavalta, että siihen olisi uskaltanut tarttua kaksin käsin.

Jätit itsesi ihmettelemään, mitä oikein tapahtui.

Aivan kuin tuo toinen ihminen ei ollutkaan nähnyt sinun rumuuttasi, jota olit oppinut uskomaan olevasi.

Aivan kuin tuo kätketty rakkaus olisi heijastellut sinustakin vain parhaita puoliasi, ja aloit nähdä itsesi uudessa valossa.

Mutta esiin et rohjennut tulla, vaan vetäydyit takaisin harmauden huomaan. Siihen näennäiseen turvapaikkaasi, jota kodiksesi kutsuit ihanneminäsi nahoissa sinnitellessäsi.

Salarakkauden roihusta säikähtäneenä kääriydyit kulissiminäsi syövereihin tiukemmin kuin aikaisemmin, jotta pysyisit ruodussa ahkerana ja kilttinä, ettet vaan sinne häpeäpenkille taas joutuisi.

Mitä ihmisetkin oikein ajattelisivat, jos tietäisivät?

Kuulisivat, että tunsit olevasi vihdoin elossa?

Näkisivät rakkauden hehkusi silmissäsi?

Huomaisivat elämäsi värit poskillasi?

Oppisivat tuntemaan sinut?

Ei, sellainen ei olisi sinun polkusi. Sitä ei sisu sinulle sallisi.

Mutta iltaisin nukkumaan mennessäsi palaat miettimään:

entä jos?

Entä jos tulisitkin kulissiesi takaa esiin peilisaliin, jossa olisikin vain sellaisia kauniita, rakastavia peilejä? Heijastuspintoja, joista näkisit koko monipuolisen minäsi ja myös ne kauneimmin kimaltavat timanttisi?

Ne, jotka kätkit sisällesi vuosien mutaan.

Antaen vain satunnaisia pilkahduksia heille, jotka niitä puolia sinussa arvostivat. Ehkä lapsillesi ja ystävillesi, välillä sille puolisollesikin.

Entä jos löytäisit sen kaiken arvokkaan itsestäsi?

Entä jos näkisit sen kaiken hyvän sinussa? Sen kaiken, jonka salarakkaasikin sinussa näki?

Entä jos löytäisit itsestäsi sen ihanan ihmisen, jonka hyväksyisit pimeine pisteineenkin?

Entä jos arvostaisit itseäsi niin, että et kätkisi itseäsi enää vääristäviin peilisaleihin, joissa esiin pääsee vain itsesi irvikuva?

Entä jos et enää häviäisi harmauteen vaan kulkisit peilisaliin, jossa kaikki elämäniloiset värit heijastuisivat sinusta ympärillesi, rakkaimmillesi, itsellesi?

Entä jos näkisit maailman mahdollisuudet, joista vielä ehtisit ottaa kaksin käsin kiinni ja riuhtaista itsesi eloon?

Jos vielä tänä aamuna avasit silmäsi.

Heräsit vielä tämän kerran.

Huomisesta et tiedä.

Tänään, juuri nyt, on vielä hetki aikaa sinulle.

Sinulle, joka olet niin monin tavoin sen aidosti levollisen rakkauden arvoinen.

Millaisella kynällä sanoitat tämän ainutkertaisen elämäsi rakkaustarinan?

Et elä menneisyydessä etkä huomisessa. Ainoa hetki, jonka voit antaa itsellesi, on nyt.

Jos nyt katsoisit sitä hetkittäin näkemääsi kauneinta peilikuvaasi pidempään, mihin hän sinua rakkaudella kannustaisi?

Ota hänestä kaksin käsin kiinni ja sytytä itsesi eloon.

Nyt.

Tämän päivän parisuhdestatuksestasi riippumatta, koska joka päivä teet valintasi.

Valitsethan ainakin itsesi?

Jokaisen valinnan kohdalla kysy itseltäsi: 

Viekö sisu sinua hyvään vai huonoon suuntaan tässä ainutkertaisessa elämässäsi?

 

Rakkaudella,
Coach Kati

Yksilöllinen coaching: NLP-valmentaja, Life Coach & Hypnoterapeutti Kati Niemi
Varaa yksilöllinen coaching-tapaaminen tästä kuvalinkistä Coach Kati Niemen (NLP Trainer-valmentaja, Kliininen hypnoterapeutti) kanssa.
Kliininen hypnoterapeutti, NLP-valmentaja, Tietokirjailija Kati Niemi

Ajanvaraus

Coaching-, hypnoterapia- ja NLP-valmennus-ajanvaraus etänä ja kasvotusten tällä sivulla. Tervetuloa voimaantumaan! “Kiitos kaikesta tuestasi tämän vuoden aikana!🤗 Sinä koppasit minut turvaverkkoon, kun olin putoamassa; en

SAA VIIKOITTAISTA INSPIRAATIOTA

OTA YHTEYTTÄ!

UUSIMMAT

Laita hyvä kiertoon!

Mitä ajatuksia tämä artikkeli herätti sinussa?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lataa ilmainen e-kirja "Rakastan sinua, mutta..."

4 avaimen työkalupakki turhauttavan ‘Erota vai ei?’-ajatusvyyhdin selkiyttämiseen.