Miksi riitely parisuhteessa noudattaa aina samaa kaavaa?   – Hetki, jona tajusin olevani parisuhteessa äitini kanssa

Miksi riitely parisuhteessa noudattaa aina samaa kaavaa? – Hetki, jona tajusin olevani parisuhteessa äitini kanssa

Muistatko, kun viime riidan jälkeen vannoit itsellesi, ettet enää koskaan huuda puolisollesi? Tai paisko ovia? Tai aloita mykkäkoulua? Tai kiukuttele muuten kuin lapsi? Seuraavan kerran käyttäydyn varmasti aikuisen lailla, riitelen rakentavasti ja ääntä korottamatta, päätit. Ja kuinka paljon sitten hävetti, kun kuitenkin seuraavan riidan aikana korotit ääntäsi, ilkeilit, paiskoit ovia tai vetäydyit mykkäkouluun? Eikä riidan aihe edes ollut mikään ihmeellinen. Miksi riitely parisuhteessa on usein kuin valmiiksi kirjoitettu näytelmä, jonka vuorosanat kumpikin osaa jo ulkoa? Ja miten ihmeessä puoliso saa sinut kiihtymään nollasta sataan sekunneissa, vaikka vannoit, että tällä kertaa pysyt aivan rauhallisena? 

Tunnet aivan varmasti jonkun, jonka vakiovalitus kuuluu: “Miksi mä rakastun aina vääriin miehiin?” tai: “Miksi mä vedän aina puoleeni sitoutumiskammoisia/pettäjiä/sekopäitä?” Ehkä olet itsekin miettinyt, miksi aina vaan petyt parisuhteissasi, vaikka suhteen toinen osapuoli vaihtuu? 

Tässä artikkelissa kerron hetkestä, jona tajusin olevani parisuhteessa äitini kanssa. Miten se liittyy riitelyyn parisuhteessa, selviää kun luet postausta eteenpäin. 🙂 

Sen lisäksi avaan tässä artikkelissa syitä muun muassa näihin yleisiin ongelmiin:

  • Miksi riitely parisuhteessa noudattaa useimmiten samaa kaavaa?
  • Miksi ylireagoimme riidoissa ja käyttäydymme parisuhteissa välillä todella lapsellisesti, vaikka muuten olisimme järkeviä aikuisia?
  • Miksi kärsimme samoista ongelmista parisuhteissa, vaikka suhteen toinen osapuoli vaihtuisi?
  • Miksi voi olla todella vaikea pyytää anteeksi?
  • Miksi päädymme samaan tilanteeseen kerta kerran jälkeen, vaikka tilanteet ja ihmiset vaikuttavat aluksi aivan erilaisilta?
  • Miksi tuntuu, että emme koskaan saa parisuhteessa tarpeeksi rakkautta, hyväksyntää tai huomiota? 
  • Miksi vedämme puoleemme “vääriä” ihmisiä?

Miten riitely parisuhteessa voi eskaloitua yhdestä väärästä sanasta huutamiseksi vain minuuteissa?

Tiedät varmaan sen tunteen, kun päivä on ollut erityisen raskas ja vain odotat hetkeä, kun pääset sohvan nurkkaan avaamaan suklaalevyn/karkkipussin/viinipullon/kirjan/tv:n/sipsipussin? Tai, kuten tässä tarinassa, ensimmäinen täydellisen rapea lehtikaalisipsi sujahtaa suuhusi. 

Olet vihdoin rauhassa, hiljaisuudessa, kukaan ei pyydä mitään. Kaikki on täydellistä.

Paitsi ettei ole, koska puoliso poltti lehtikaalisipsit.

Tämäkin riita alkoi kuten riitely parisuhteessa tapaa alkaa: Täysin mitättömästä asiasta.

Minä: Eiiiii ne mun sipsit palo, sun piti kattoa niitä, nyt ne on pilalla!

X: Et sä voi mua syyttää siitä, se oli vahinko!

Minä: No nyt ne on joka tapauksessa palaneet, eikä niitä voi syödä.

X: Mitä sillä on väliä, ne on sipsejä.

Minä: Sä joka tapauksessa ne mokasit, etkö voi edes pahoitella?

X: En mä oo tehny mitään väärää. Rauhotu nyt.

Minä: Mutta mitä se haittaisi, että sanoisit anteeksi?

X: Kyllä sun pitäisi tietää, että mä aina vain tarkoitan sulle hyvää ja auttaa. Rauhotu.

Touché! 

Olin niin raivona, että teki mieli heittää lautasia. Tunsin, että on pakko päästä huoneesta pois, etten oikeasti ryhtyisi siihen. 

Siinä palaneiden sipsien ääressä se yhtäkkiä tunkeutui tajuntaani: 

Riitelen äitini kanssa. 

Tismalleen sama tunne. Tismalleen sama juonen kulku: 

  1. Minua surettaa tai suututtaa joku, jonka äitini -tahtomattaan- on aiheuttanut.
  2. Hän kieltäytyy ottamasta asiasta vastuuta ja syyttää sen sijaan minua reaktiostani ja käskee rauhoittumaan.
  3. Lopputulos: kukaan ei tule ymmärretyksi eikä saa haluamaansa.

Minä en koskaan saa haluamaani, eli ymmärrystä ja lohdutusta mielipahaani. Hänkään ei saa haluamaansa, eli kiitosta siitä, että tarkoitti hyvää ja aina auttaa muita. Kumpikin kokee, että on se väärin ymmärretty tilanteessa. 

Viittä vaille heittämässä lautasia seinään

Palaneiden sipsien ääressä olen jälleen lapsi. Eikä siksi kovin suuri ihme, että haluan heittää astioita – mitä muutakaan neljävuotias tekee, kun raivostuttaa? (Paitsi pakenee paikalta, joka oli seuraava impulssini…). 

Enkä ole suinkaan ainoa lapsi paikalla, läsnä on myös lapsi-exäni, joka vastaa koviin syytöksiini sipsien polttamisesta klassisella argumentilla:

 “Et sä voi mua syyttää, kun mä tarkoitin vaan hyvää”. 

Pahoittelun sijaan tilanne päättyy niin, että saan todella tuntea nahoissani, että tunteeni on väärä – ja joudun itse lopulta pahoittelemaan reaktiotani. 

Koska eihän hän koskaan tee mitään väärää. Miten hän voisi, hänhän asettaa aina muiden tarpeet omiensa edelle ja pyyteettömästi auttaa muita. 

Ehkä tunnistat tyypin? 

Hänelle ei voi suuttua, tekeehän hän jatkuvasti muiden hyväksi niin paljon. Niin paljon, että on parasta olla sanomatta mitään tai saa ryöpytyksen niskaansa.

Seksi ja kotityöt parisuhteen riidan aihe
Lue tämä artikkeli kotitöiden ja seksin yhteydestä, jos riitely parisuhteessa ahdistaa.

Miksi on niin vaikeaa pyytää anteeksi?

Tismalleen samaa keskustelua käyn tällä hetkellä 5-vuotiaan lapseni kanssa: Voiko ottaa vastuun teostaan ja pahoitella, vaikka ei olisi tarkoituksella tehnyt mitään väärää?

Miten niellä ylpeytensä ja myöntää, että tuli pahoitettua jonkun mieli tarkoittamatta? Viisivuotiaani kiemurtelee silminnähden ristiriidan vallassa, mutta hetken mietittyään menee sanomaan veljelleen anteeksi.

Monilla meistä tämä ymmärryksen ja harjoittelun vaihe on jäänyt välistä. 

Jos joku pahoittaa mielensä, se on hänen tunteensa. Miksi sitten meidän tarvitsisi pahoitella? Useimmiten ihminen kaipaa kaikista eniten vain tunteidensa ja kokemuksensa validointia, sitä että joku sanoisi: Se on ihan ok ja ymmärrettävää, että tunnet noin. Anteeksipyyntö on siinä vain pieni sivujuonne.

Ihannetilanteessa osaisimme aikuisina itse validoida omat tunteemme, olla itse itsellemme se vanhempi, joka sanoo ymmärtävänsä reaktiomme (vaikka se menisi joskus vähän överiksi). 

Ongelma piilee siinä, että tätä itselleen aikuisen lailla puhumista on vaikea osata, jos kukaan ei ole sellaista mallia antanut tai ei ole tätä taitoa aikuisena tajunnut harjoilla. Jos tunnereaktioihisi on suhtauduttu lapsena välinpitämättömästi, vihamielisesti tai kieltäen kokemuksesi kokonaan, saatat kaivata tätä validaatiota aikuisenakin jatkuvasti, etkä pysty itse luottamaan siihen, että oma kokemuksesi on tosi ja kaikenlaiset tunteesi aivan ok. 

Ja sitten tullaankin siihen, mikä on kuviossa kaikkein mielenkiintoisinta: Luultavasti onnistut vielä löytämään rinnallesi ihmisen tai montakin ihmistä putkeen, jotka eivät todellakaan onnistu antamaan sinulle sitä hyvää kokemusta, jota jäit lapsena vaille. Ja riitely parisuhteessa jatkuu samalla kaavalla…

“Miksi mä aina rakastun varattuihin???”

Monet ihmiset elävät koko elämänsä kiertäen samaa kehää

Uskon, että sinäkin tunnet aivan varmasti jonkun, joka sanoo: “Miksi mulle sattuu aina kaikki sekopäät, mä varmaan vedän niitä jotenkin puoleeni”?  

Totuus löytyy jälkimmäisestä lauseesta: tuttuus vetää puoleensa. Se dynamiikka, johon olemme tottuneet jo lapsena, on ollut ensimmäinen – ja usein pitkään ainoa – mallimme rakkaudesta. Siten olemme päätelleet, että se on rakkautta. Ja kukapa ei haluaisi ja etsisi rakkautta?

Seuraamalla vanhempiemme suhdetta toisiinsa aloimme päätellä, miten erilaisiin ristiriitatilanteisiin suhtaudutaan. Samalla harjoittelimme näitä tilanteita itse: Mitä tapahtuu, kun suutun ja huudan? Mitä tapahtuu, kun ilmaisen pettymystä avoimesti? Miten reagoidaan, jos olen surullinen?

Tämän päättelymme ja kokemustemme kautta omaksuimme keinot, joilla pärjätä hankalissa tilanteissa niin, että meistä edelleen välitettäisiin tai meitä ei ainakaan hylättäisi. 

Ristiriita saattoi olla kova tunteiden näyttämisen tarpeen ja seurauksien pelon välillä. Tämä ristiriita on läsnä aikuisenakin: minkä verran ja miten uskallan näyttää tunteitani ja tarpeitani niin, että minusta silti vielä pidetään? Miten voin riidellä parisuhteessa niin, että saan näyttää tunteeni, mutta silti minua rakastetaan yhä?

Vaikka opimme jokainen omalla tavallamme luovimaan ristiriitatilanteissa, kaipuu tulla rakastetuksi ja hyväksytyksi omana itsenämme ei häviä heistäkään, jotka oppivat piilottamaan tunteensa.

Mitä jäimme lapsena vaille, sitä etsimme usein vielä aikuisenakin

Jos emme tiedosta omaa “tragediaamme”, vaille jäämistämme, etsimme helposti tarpeillemme tyydytystä ihmisistä ja asioista, jotka eivät yksinkertaisesti voi antaa meille tarvitsemaamme. 

…Kuten vaikka aloittamalla suhteen ihmisen kanssa, joka käyttäytyy tismalleen kuten äitimme!… 

Saattaa olla, että ihminen, jonka kanssa suhde ei sitten myöhemmin toiminut ollenkaan, tuntui alussa tutulta, koska käytöksellään toisti käsitystämme rakkaudesta. Samalla tavalla kuin lapsena, petyimme myöhemmin kerta kerran jälkeen, kun meitä ei ymmärretty, emmekä tulleet suhteessamme nähdyksi ja kohdelluksi niin kuin toivoisimme. 

Sitten tapaamme uuden ihmisen, ja kappas, jonkin ajan päästä olemme täysin samassa tilanteessa. Riitely parisuhteessa meni taas samalla kaavalla, samojen tunteiden läsnä ollessa kuin aina ennenkin. Ja sitten meistä tulee juuri niitä, jotka valittavat, että: “Aina mä tapaan sellasia sitoutumiskammoisia/välinpitämättömiä/katkeria/epätasapainoisia tyyppejä…. Mikä ihme niitä tuo juuri mun luo?”

Onko joku pettymys ihmissuhteissasi ollut toistuva? 

Mitä et koe saavasi koskaan tarpeeksi?

Kun mietit elämääsi ja tavoitteitasi; osaatko eritellä, mitä saisit, kun pääsisit tavoitteisiisi:

Ehkä hyväksyntää? huomiota? tunnustusta? 

Osaatko sanoa, minkä tunteen perässä sinä juokset?

Riitely parisuhteessa

Riitely parisuhteessa: Miksi ylireagoimme? Miten draaman voisi välttää?

Takaisin lehtikaalisipseihin. Tässä vaiheessa lienee jo täysin selvää, että riita ei koskenut sipsien palamista. Minä ylireagoin reippaasti, koska exäni osui vanhaan haavaani: Osoitti, että en saisi tuntea niin kuin tunnen. Sekunneissa olin taas lapsi ja koin, että rakkain ihmiseni ei ymmärrä minua. Näin kun asiaa ajattelee, mikä olisi enää ylireagointia tilanteessa?

Miten draama olisi vältetty? Olisin halunnut kuulla: Sinua harmittaa, ymmärrän sen. Sinua saa harmittaa ja minä aiheutin sen, vaikka en tehnytkään sitä tahallani. Anteeksi. 

Mutta miksi tämä oli mahdotonta niin exälleni kuin äidillenikin? (Ja monelle, monelle muulle…)

Harvoin kukaan haluaa tahalleen toiselle pahaa. Ja silti tulee eteen tilanteita, joissa joku on pahoittanut mielensä jostain, johon olemme osallisia. Jos ei koskaan ole saanut ilmaista pettymystään/kiukkuaan/suruaan avoimesti tai sitä ole osattu ottaa vastaan ymmärtäen, että jokaisen tunteet ovat heidän omiaan eikä niitä voi toinen ihminen kontrolloida, tilanne voi edelleen aikuisenakin tuntua sietämättömältä.

Miten kaunis ajatus laatuajasta muuttuu hetkessä riitelyksi parisuhteessa?

Tunnistat ehkä myös seuraavan tilanteen: Olet miettinyt pääsi puhki, miten voisit järjestää upean illan puolisollesi. Olet miettinyt kaikki mahdolliset detaljit ja käyttänyt järjestelyihin paljon aikaa. H-hetkellä hän toteaa esimerkiksi “Ihan kiva” tai kehtaa arvostella, vaikka ruokaa ravintolassa, jonka valitsit huolella. Astetta tyypillisempi (ja raivostuttavampi…) esimerkki on aina loistava idea tarjota laatuaikaa lapselle kahdestaan eli tehdä kaikkea, josta tiedät hänen nauttivan. Upea idea teoriassa, mutta liian usein lopputulema on raivoava lapsi, jonka mielestä päivä oli tyhmin ikinä – ja luultavasti myös pettymystään kiukutteleva aikuinen.

Lapsena tulkitsemme kaikkien reaktioiden ja toiminnan johtuvan vain meistä: vanhemmat näyttävät vihaiselta eli olemme varmaan tehneet jotain väärin, vanhemmat riitelevät, koska olen käyttäytynyt huonosti, vanhemmat ovat iloisen näköisiä, olen varmasti ollut hyvä. Aikuisena meillä tulisi olla taito erotella toisten tunteet omistamme ja sietää se, että emme voi vaikuttaa toisten tunteisiin. Vaikka olisimmekin tarkoittaneet vain kaikkein parasta.  

Tarve näyttäytyä täydellisenä voi kertoa siitä, että todellisuudessa kokee sisimmässään olevansa huono

Joskus pienenkin virheen myöntäminen tekee liian kipeää. Se avaa ikään kuin pääsyn laatikkoon, jonka sisällä on niin paljon huonommuuden, syyllisyyden ja häpeän tunteita, ettei niitä koe pystyvänsä ottamaan vastaan. Siksi on helpompaa kieltää virheellisyyden olemassaolo kokonaan ja tehdä kaikkensa, ettei joutuisi kohtaamaan epäonnistumisen tunteita ja pelkoa siitä, että “totuus” paljastuisi. 

Usein nämä ihmiset ajattelevat, että ratkaisu on välttää kaikkia konflikteja – eli lakaista asiat maton alle, pitää mölyt mahassaan jne., ettei ikäviä tunnetta heräisi ollenkaan. Tyypillisiä reagointitapoja toisten tuomiin epäkohtiin on sanoa esimerkiksi: “Älä mieti sitä/ei mietitä sitä/ajattele jotain muuta/eihän siinä nyt kuinkaan käynyt/mitä sä noin pienestä välität/mutta kaikkihan meni tosi hyvin”. Tai sitten hyökätä “syyttäjää” vastaan: Sinä teit väärin, en minä! Case lehtikaalisipseissä käytettiin sujuvasti molempia taktiikoita. Pääasia on saada huomio pois tilanteesta, jossa olisi itse jollain tavalla kritiikin kohteena. 

Riitely parisuhteessa: Mutta enhän minä ikinä haluaisi sinulle mitään pahaa!

Hän haluaa aina kaikille parasta. Hän uhrautuu muiden tarpeiden edessä, vaikka haluaisikin (jopa salaa itseltään) nimenomaan tunnustusta ja kiitosta muilta. Hän toivoo, että jos hän vain palvelee muita tarpeeksi, joku vihdoin huomaa sen ja hän saa osakseen kiitosta ja huomiota, jota on niin kaivannut. Yleensä hän ei itse uskalla edes nähdä, saati sitten tunnustaa oikeita motiivejaan asettaa aina muut etusijalle, mutta sitten kuitenkin salaa suree, kun kukaan ei kiitä, näe eikä auta häntä. 

Kun samaa kehää on harjoitellut kiertämään pahimmillaan monta vuosikymmentä, voi helposti ymmärtää, miten yhdestä sanasta, sanapainosta tai katseesta voi lähteä sekunneissa liikkeelle aivan hallitsematon riita. Reitti teon ja tulkinnan välillä on liiankin selvä, onhan sitä jo harjoiteltu vuosien saatossa kulkemaan kymmeniä, ellei satoja kertoja. Painolastia ja räjähdysherkkyyttä on jo valmiiksi latautuneena niin paljon, että roihahduksen voi aiheuttaa lähes mikä vaan.

Riitely parisuhteessa: missä tilanteissa sinä pimahdat?

Kenen seurassa tai missä tilanteissa sinulla “pimahtaa”? 

Oletko kokenut joskus, että reaktiosi on aivan ylimitoitettu tilanteeseen nähden? 

Mitä silloin tapahtui?

Ketä tilanteesta voi syyttää, kun riitely parisuhteessa noudattaa aina samaa kaavaa?

Eipä oikeastaan ketään. Kaikki me olemme epätäydellisiä. Äitini mallinsi vain äitiään. Exäni taas omaansa. Minä koin vetoa tuttuun dynamiikkaan ja exäni toki myös saadessaan palvella minua. Ajattelen, että olimme kaikki tilanteessa vain ketjun osia toimimassa sillä automaatiolla, jonka olimme omaksuneet. Kun omia toimintamallejaan ja elämäänsä pysähtyy katsomaan rehellisesti, useimmiten huomaa, että haasteet ovat aika samankaltaisia kuin omilla vanhemmillaan. Ja heidän vanhemmillaan, Ja tulee olemaan myös sinun lapsillasi, jos ketjua ei katkaista. 

Hyvä uutinen on onneksi se, että ketjun voi katkaista. Vaikka olisi oppinut “vetämään puoleensa vain sekopäitä”, kuvio on mahdollista muuttaa. Vaikka olisi omaksunut kuinka kehnon parisuhteen mallin tai onnettomat konfliktinratkaisutaidot, ei ole tuomittu kiertämään onnetonta kehää loppuelämänsä. Se vaatii melkeinpä vain yhtä asiaa: Uskallusta kohdata itsensä ja nämä hankalat tilanteet rehellisesti ja alkaa sen jälkeen todella miettimään, mikä niissä on yhteistä.

Mietipä hetki jotain toistuvaa ongelmaasi esimerkiksi ihmissuhteissasi. Onko vanhemmillasi, lapsuudenperheessäsi tai sukulaisilla samankaltaisia ongelmia? Entä jos mietit jotain ikävää tunnetta, joka on sinulle tuttu? Muistatko, että vanhemmillasi, lapsuudenperheessäsi tai sukulaisilla olisi ollut samankaltaisia tunteita?

Mikä saa sinut pimahtamaan täysin vaikka päätit, että vastedes riitely parisuhteessa on asiallista ja aikuismaista?

Mieti tyypillisimpiä riitojasi. Mistä hermostut erityisen paljon tai erityisen nopeasti? Missä tilanteessa tajusit itsekin, että reaktiosi oli ylimitoitettu aiheeseen nähden? Koska huusit, vaikka tapanasi ei ole huutaa? Tai paiskoit ovia, poistuit paikalta, menit täysin lukkoon? Millaisissa tilanteissa tunnet, että lähes täriset raivosta? Mitä puolisosi vuorosanoja tai tapoja kommunikoida riidoissa et voi sietää? 

Jos pystyt paikantamaan tällaisia tilanteita, mieti, onko samankaltaisia tilanteita ollut myös aiemmin? Aiemmissa parisuhteissa? Ystävien kanssa? Pystytkö muistamaan jotain samankaltaista lapsuudestasi? 

Jos suinkin pystyt, seuraavalla kerralla tunnelman kiristyessä tuttuun tapaan vedä henkeä ja yritä tarkkailla tilannetta hieman ulkopuolelta: Onko tässä kuviossa jotain tuttua? Onko kehontuntemuksissasi jotain tuttua? Mitä tapahtui? Mistä tilanteesta tämä muistuttaa?

Kuka muu sai tuntemaan näin? Miten silloin reagoin? Miten hän reagoi?

Minkälaisissa tilanteissa petyt ihmisiin? Minkälaisesta käyttäytymisestä valitat usein?

Esimerkiksi:

Minä teen aina kaikki muiden puolesta. 

En saa koskaan kiitosta.

Joudun aina tekemään mitä muut haluavat.

Minua ei kuunnella.

Jään aina ulkopuolelle. 

Minulle ei kerrota asioita. 

Kukaan ei ole kiinnostunut minun asioistani.

En saa tukea muilta.

Minulle sattuu aina vastoinkäymisiä.

Kaikki mitä yritän, menee pieleen.

En ole hyvä missään.

Entä mitä toivoisit vanhempiesi sanovan sinulle vielä nyt tänäkin päivänä?

Mitä tehdä, kun riitely parisuhteessa noudattaa aina samaa, toimimatonta kaavaa?

Kun joudumme tunteen valtaan ja lapsimoodiin, tietoisen mielen tekemillä päätöksillä ei ole juurikaan sijaa. Vaikka vannoit itsellesi, ettet enää koskaan huuda puolisollesi/lapsellesi tai paisko ovia tai aloita mykkäkoulua tai kiukuttele kun lapsi ja sitten toimit seuraavalla kerralla tismalleen samalla tavalla. Ihan kuin olisit joku toinen, eikä sinulla olisi kontrollia omaan käyttäytymiseesi.

Tavallaan olitkin, lapsi aikuisen koossa. 

Koska juurisyy näihin reagointitapoihin on syvällä järjen ulottumattomissa, sen ratkaisu on myös järkeilyä syvemmällä. Mikään ei muutu, jos ei uskalla sukeltaa pettymyksen kokemuksiinsa myös tunnetasolla. Kehä ei tule päätökseen niin kauan kuin emme uskalla käydä läpi sitä tunnetta, jota kaikin tavoin yritämme välttää. Miksi ihmiset eivät sitten heti tee niin? Koska se sattuu ja pelottaa.

Hei olis tällänen idea, että palaapa sun lapsuuden ikävimpiin tunnetiloihin. Okei, joo, aloitan heti. 

(Said no one ever.)

Pelot ovat onneksi useimmiten turhia tai ainakin liioteltuja ja liittyvät lähinnä siihen, että luulemme, että meillä on edelleen käytössämme vain samankaltaiset selviytymiskeinot ja voimavarat kuin lapsena. Yleensä näin ei ole. Mutta: On myös huomioitava, että mikään kaikille sopiva simppeli pakettiratkaisu tämä ei ole. Joskus voimavaroja ei yksinkertaisesti ole yhtään enempää, kun arjessa selviämiseen tarvitaan tai menneiden kokemusten muistelu on yksinkertaisesti liian tuskallista. Silloinkin asioita saattaa jaksaa ja voida käsitellä ammattilaisen kanssa turvallisesti. Muutenkin ammattilaisen apua ja tukea kannattaa harkita, sillä mistään simppelistä hommasta ei ole kyse. 

Silti sanon, että tämän asian äärelle pysähtyminen on heittämällä tehokkain, ellei jopa ainoa todella toimiva self-help, joka voi todella muuttaa sekä riitelysi parisuhteessa että ihmissuhteesi yleensä, parempaan päin. Ja siinä sivussa jopa elämäsi. 

Parisuhdekirja - Erokirja
Hyviä harjoituksia löydät Rakkauden (r)evoluutio -kirjasta, johon voit tutustua täällä.

Miksi minun pitää muuttua, jos puoliso on syypää riitelyyn parisuhteessa?

Toista ei voi muuttaa, mutta omaa alttiuttaan antautuan tunnemyrskyn valtaan voi muuttaa, mikä taas muuttaa koko suhteen dynamiikkaa. Kokeile jos et usko. Ja kokeile jos uskot 🙂 Parasta olisi toki, jos molemmat haluaisivat tutustua omiin menneisyyden mörköihinsä ja lakata toimimasta saman kaavan mukaan.

Ja jos et ole parisuhteessa- sitä suuremmalla syyllä kannattaa käydä näitä asioita läpi nyt, ettei vaan sattumalta käy niin, että olet taas samassa suossa. “Kun mulle aina käy niin, että…”

Kun et halua päätyä kerta toisensa jälkeen riitaan, jonka lopputulos on jo tiedossa tai halua olla se, jonka valitusvirsi kuuluu: “Miks mulle aina käy näin…” pohdi seuraava lista kohta kohdalta ajatuksella ja REHELLISESTI läpi. 

Miten päästä eroon kehän kiertämisestä parisuhteissa (ja elämässä)?

  • Tunnista tyypilliset tilanteet, joissa olet vahvan tunnetilan vallassa.

Esim. Kun minulle ollaan vihaisia tai kritisoidaan jostain.

  • Nimeä omat selviytymiskeinosi: Mitä teet yleensä tuossa tilassa?

Esim. Suutun sekunneissa ja syytän kritisoijaa ylireagoinnista tai kiellän tilanteen todenperäisyyden kokonaan.

  • Nimeä omat tarpeesi, joille pyrit saamaan enemmän tyydytystä (yleensä onnistumatta). 

Esim. Haluaisin, että ystävälliset tekoni huomioidaan, haluaisin kiitosta, toivoisin, että saisin kuulla olevani hyvä ihminen.

  • Missä kaikkialla yrität täyttää näitä tarpeita? 

Esim. Kotona, työssä, lapsuudenperhettä tavatessa, parisuhteessa, lasten kanssa.

  • Miten yrität saada näille tarpeille tyydytystä? 

Esim. Tekemällä ylimääräistä työtä, pistämällä muiden tarpeet aina etusijalle kotona, myöntymällä yleisesti muiden tahtoon ystävien seurassa, välttämällä tuottamasta lapsilleni pettymystä.

  • Tunnista tilanteet lapsuudesta, joissa nämä tarpeet ovat jääneet vaille tyydytystä.

Esim. Vanhempani eivät huomioineet tilanteita, joissa halusin näyttää jotain mitä osaan, vaikka koulutehtäviäni; en saanut kehuja käytöksestäni, en saanut ylipäätään kovin paljon huomiota muutoin kuin tekemällä todella paljon sen eteen.       

  • Pyri pohtimaan keinoja, jolla täyttää tätä tarvetta myös itse. Mieti myös, voisitko saada hyviä kokemuksia tässä asiassa sellaisista lähteistä, joilla on kyky ja resursseja antaa ko. asioita sinulle.

Esim. Kun tunnistan hetken, jossa tunnetila syntyy, voisinko huomata sen ja sanoa itselleni, että tunne on täysin ok eli validoida itse oman kokemukseni? Ja vaikka hassulta kuulostaakin: voisinko itse kehua ja kiittää itseäni? Voisinko pyytää jotakuta antamaan myönteistä palautetta ja huomiota? Voisinko siis olla avoimempi tästä tarpeestani niin itselleni kuin muillekin?

  • Lakkaa etsimästä tarpeillesi tyydytystä sieltä mistä et sitä saa.

Kylmää kyytiä, mutta jos olet jo todennut kymmeniä kertoja, että esimerkiksi vanhempasi eivät muutu, vaikka tekisit mitä, lakkaa odottamasta tunnustusta heiltä. Sama pätee aika lailla kaikkiin ihmissuhteisiin. 

Jos yllä oleva tuntuu työläältä toteuttaa heti, voit ainakin alkaa kiinnittämään uudella tavalla huomioita riitelyyn parisuhteessasi – ja siihen, oletko sattumoisin päätynyt yhteen äitisi kanssa jälleen? 🙂 

Tutustu automaattiohjaukseesi

Tutkijat ovat arvioineet, että olemme vain noin 5 % ajasta tietoisen mielemme ohjaamia. Siksi suosittelen tutustumaan tiedostamattomaan mieleesi – et kai muutenkaan antaisi päätösvaltaa tuntemattomalle? 

Lue lisää tiedostamattoman mielen vaikutuksesta