Avioero-pettymyksen käsittely ja irtipäästämisen vaikeus

Kun elää vahvasti arvopohjaisesti ja oikeudenmukaisuus kuuluu omiin arvoihin, saattaa ajoittain joutua kysymään itseltään: olenko mieluummin oikeassa kuin onnellinen?

Onko parempi toistaa omaa arvosanomaansa kerta toisensa jälkeen vai päästää irti vänkäämisestä? Saako itsensä päästää helpommalla, vaikka luovuttaminen jossain asiassa sotisi omia arvoja vastaan?

Joskus saatamme haluta terottaa esimerkiksi entiselle kumppanille kaiken sen, mitä hän teki väärin ja kuinka hän kohteli kaltoin. Oma pettymys, surukin, puskevat pintaan ja ajavat vääntämään vanhasta asiasta kerta toisensa jälkeen.

Joskus omaan suruun on sekoittunut myös sitä, miten tapahtuneet ovat vaikuttaneet tai vaikuttavat esimerkiksi yhteisiin lapsiin. Joskus omien lasten oikeuksien puolustaminen saattaa viedä käräjille asti, vaikka helpommallakin tietysti voisi päästä. Ja tällöin omasta peräänantamattomuudestaan saattaa sättiä itseään: miksi en voi jo päästää irti?

Mutta jos “oikeus ja kohtuus” eivät ole toteutuneet ex-kumppanusten välillä sulassa sovussa, joskus on parempi käydä kuulemassa ne tuomarienkin tulkinnat. Vaikka eihän kukaan riitelystä tykkää.

Mutta joskus oikeuden voittaminen edellyttää jämäkämpiä otteita. Eikä sitä lakitupaakaan kannata pelätä, vaikka se exäkin sillä pelottelisi, koska juristien avullahan se oikeus todellakin lopulta voittaa. Onneksi elämme Suomessa.

Mutta joskus on vaikeaa päästää irti, vaikka “järkevä minä” jättäisi jo riitelyn sikseen. Vaikka oma mieli toisaalta sanoisi “anna olla”, niin se sama oma sisin kuitenkin yhä huutaa oikeuden perään. 

Ja mitä vahvemmin elää omien arvojensa, kuten oikeudenmukaisuuden, pohjalta, sitä jämerämmin oman taistelunsa keskellä seisoo.

Vaikka – ja varsinkin kun – itseen sattuu, on välillä vaan niin vaikeaa päästää vain irti, hellittää ja antaa olla. Antaa olla ne kipeät kokemukset, joista kärsin. Jätetään sikseen ne tapahtumat, joissa koin vääryyttä.

Aikansa voi sanomaansa toistaa papukaijan tavoin, mutta jossain kohdassa voi tulla kuitenkin lopulta se hetki, jolloin saattaa kaikesta koetusta vääryydestä huolimatta kannattaa vihdoin levittää ne siipensä ja lentää pois taistelutantereelta.

Joskus kipeintä ei teekään välttämättä se ero itsessään, vaan se miten esimerkiksi eropäätös oli niin yksipuolinen. Itselle ei jätetty sananvaltaa eikä minua kuultu. 

Ikäänkuin toisen aloittama sota olisi jo heti kättelyssä hävitty ilman, että sitä edes käytiin reiluin pelimerkein.

Ehkä se toinen lähti jo sieltä taistelutantereelta ja jätti sinut yksin nuolemaan haavojasi. Se sattuu paljon, tietysti.

Vaikka kuinka koittaisit selittää omaa näkökulmaasi mahdollisimman monin tavoin toisenkin saappaista katsottuna, et silti välttämättä voi toista ihmistä saada ymmärtämään sinua, jos hän ei siihen ole halukas tai kyvykäs.

Joskus voi tuntua pahalta se, että toinen ei vaan halua ymmärtää. Tai hän ei halua pyytää anteeksi. 

Silloin voi olla helpompaa yrittää itse ymmärtää ainakin se, että toinen ei välttämättä ole kyvykäs ymmärtämään tai pysty pyytämään anteeksi.

Ehkä taistelutoverin näkökulmien katsominen on liian työlästä tai niiden ymmärtäminen (tai ymmärtämisen ääneen myöntäminen) satuttaisi itseä liikaa. 

Tai ehkä se rehellinen anteeksi pyytäminen olisi hänelle yksinkertaisesti vaan ihan liian nöyryyttävää. Ehkä hän sisimmässään on jo pyytänyt sinulta anteeksi monta kertaa, mutta hän ei sitä koskaan tule sinulle sanomaan.

Ehkä hänen oma sisäinen turvansa ei voi antaa periksi ja myöntää avoimesti, että hän toimi väärin.

Jos ei salli itselleen virheitä, miten voisi uskaltaa myöntää olevansa väärässä?

Ja jos ei anna itselleen lupaa olla väärässä, niin miten sitä voisi taipua anteeksipyyntöönkään?

Entä jos yksi pieni sana – anteeksi – riittäisi jo paljoon?

Entä jos yhteisymmärrys ex-puolisoiden välillä löytyisi niinkin pienen, suuren teon avulla?

Entä jos sallisimme sen, että jotkut eivät vaan pysty sitä pientä sanaa ehkä koskaan sanomaan? Oman itsensä suojelemiseksi.

Voisimmeko me silti itse päästää irti katkeruudestamme ja vihastamme tuota meitä loukannutta ihmistä kohtaan? 

Entä jos antamalla anteeksi hänelle, joka ei sitä osaa pyytää, auttaisi meitä pääsemään vapaaksi omasta surustammekin?

Entä jos itsensä voisi vapauttaa kokonaan, vaikka sydänsuru sisällemme vielä jäisikin hetkeksi asumaan?

Sallisimmeko me itsemme ihan vaan surra? Ilman tarvetta selittää suruamme sille, joka meitä satutti?

Jos haluaa olla mieluummin oikeassa kuin onnellinen, on helppoa jumiutua vänkääjän rooliin. 

Myönnän, että itsekin rakastan kunnon älyllisiä väittelyjä – kunhan ne käydään hyvässä hengessä ja rehellisesti. Nautin siitä, vaikka näkökulmat eroavat ja voimme kukin vuorollamme pyöritellä asioita useista eri näkökulmista. Pidän itseni haastamisesta ja kehittämisestä, ja siksi vaikeatkin väittelyt ovat minulle ajoittain suuri nautinto! Tässä kohdin taidan siis olla jo jonkinasteinen mentaalimasokisti 😉  

Onneksi saankin valmentaa monia asiakkaitani mm. näkökulmanvaihdos- ja muissa mindshifting-harjoituksissa, sillä ongelmien ratkaisu on itselleni mieluisaa älyllistä puuhaa ja on aivan mahtavaa saada seurata asiakkaideni muutosmatkoja heidän jumpatessaan omia ajatus-, tunne- ja toimintatapojaan ratkaisukeskeisesti ja heidän arvojensa mukaisesti.

Eli todellakin ymmärrän, miten asioiden pyörittely – niissä jopa jumittaminen – on tietyllä tavalla antoisaa. Joskushan me saatamme “viihdyttää” itseämme myös päämme sisäisillä vastaväittelyillä sen exämme tai muun henkilön kanssa. Tällainen päiväntajunnan mielikuvaharjoittelu on jo omanlaisensa keino valmistautua tulevaan väittelyyn vaikkapa siellä lakituvassa.

Vaikeampaa on päästää irti ja antaa itsellensä lupa: surustani huolimatta annan itseni elää luottavaisena tulevaan! 

Jos olet jo tarpeeksi kantanut kaunaa harteillasi, saisitko nyt laskea taakkasi alas ja keventää askeltasi tulevalla polullasi?

Ja jos suruusi liittyy myös positiivisia haikeuden ja rakkauden tunteita, ei surua tietenkään tarvitse tuosta noin vaan “hylätä” vaan ainoastaan hyväksyä: minä saan kantaa myös tätä kaipausta sydämessäni. Tai missäpäin kaipuusi sitten sijaitsekaan; te mindshiftaajat tiedätte mitä tarkoitan 😉

Ja vaikka kantaisit myös omaa syyllisyyttäsi siitä vastaanvänkäämisestä tai suoranaisesta tappelustakin exällesi kovimman kivun kohdalla, niin mitä kaikkea hyvää voisitkaan elämääsi vastaanottaa, kunhan ensin annat anteeksi nyt myös itsellesi? Voit tehdä sen sekä mielikuvissasi että vaikkapa ihan peilin edessä itseäsi halaamalla ja lohduttamalla: “ymmärrän sinua ja saat anteeksi”.

Anteeksianto toiselle ja itsellesi voi tuoda paljon hyvää maailmaan, vaikka toinen osapuoli ei vastavuoroisesti samoin koskaan tekisikään.

Mihin kaikkeen sinä voisitkaan antaa jo siipiesi kantaa, kun vaan levität ne vihdoin täyteen vapauden mittaansa ja annat itsesi lentää uusiin seikkailuihin, omaan ainutkertaiseen, rakkaaseen elämääsi? 

Ja kenties jonain päivänä siihen uuteen parisuhteeseen, jossa sinun arvojasi ei enää loukata eikä sinun tarvitse penätä arvojesi mukaisen “oikeuden ja kohtuuden” perään arjen väännöissä. 

Antaisit itsesi vihdoin olla onnellinen myös mahdollisten erimielisyyksien keskellä, sillä sinulle oikealta tuntuva elämä on edellytys myös onnellisuudellesi, muistathan?

Kun haluat kanssakulkijan rinnallesi omalle uniikille vapautumisen polullesi, varaa vaikkapa samantien voimaannuttava etätapaaminen kanssani nettiajanvarauskalenterista. 

Voit olla varma, että minä mielelläni pyörittelen teemaasi monista näkökulmista auttaen sinua löytämään omien arvojesi mukaisen ratkaisun, joka ei vielä tämänhetkisellä mindsetilläsi ole avautunut sinulle kaikkine mahdollisuuksineen. 🙂

Usko pois, se ratkaisu odottaa sinua jo. Lähempänä kuin huomaatkaan.

Sinussa itsessäsi.